Hikinen Santa Cruz

Bolivia on neljäs lattarimaa, jossa olen käynyt katsomassa jalkapallomatsin. Tunnelmassa ja kiihkeydessä Bolivia jää sijalle neljä. Järjestys: Argentiina, Meksiko, Ecuador, Bolivia.

Santa Cruzissa alkaa pian ottelu Royal Pari-Real Potosi. Alkuun on alle vartti, kun saavun paikalle, mutta epäilen stadionin kulmalla, onko täällä peliä ollenkaan. Niin hiljaista on.

Lippuluukut ovat kuitenkin auki.

"50 bolivianoa pääkatsomoon, 30 muualle" , minua opastetaan.

Törsään pääkatsomolippuun, joka euroissa maksaa runsaat 6 euroa. Pääsenhän katetun katsomon varjoon, lämpötila huinii reippaasti yli 30 asteessa. Kyllähän tässä peliä katsoo, mutta kentällä voi tulla hiki.

Melkein sääliksi käy Potosin poikia, heidän oma kotikaupunkinsa sijaitsee yli 4000 metrissä. Voi olla aikamoinen ilmastosokki pelata täällä, mutta on varmasti myös santacruzilaisille sokki pelata korkealla vuorilla.

Edessäni istuu kauniita, nuoria naisia. Yksi heistä ryntää kentän laidan verkkoaidan taakse, jonne kentältä juoksee Royalin keskushyökkääjä tehtyään rankkarimaalin. Nopea suukko käy maalin tuuletuksesta.

Enempää malleja ei tehdäkään. 44000 henkeä vetävällä sradionilla on ehkä 500 katsojaa. Takasuoran aurinkokatsomosta koko pelin ajan kantaa rumpujen ja trumpetin hypnoottinen soitto.

Katsomossa on leppoisaa, mutta silti kentän laidalla on neljän rynnäkköpoliisin valmiusjoukko, ja katsomojen porteilla on toistakymmentä poliisia. Pelin jälkeen katsomon ulkopuolella on kymmenien poliisien kunniakuja. Ehkä täällä aina ei ole yhtä leppoisaa.

Poliisijoukot olivat pelin jälkeen valmiudessa. 

Takasuoran aurinkokatsomossa katsojat hakeutuivat jonkun tolpan aikaansaamaan varjoon. 

Kuvassa penkin päässä istuu maalintekijän vaimo/tyttöystävä. Jos asia nyt jotakuta kiinnostaa... 

Pientä pintaehostusta stadion kaipaisi. 

Brasilian rajalta Santa Cruziin on noin yhdeksän tunnin automatka. Jaoin matkan kahtia ja pysähdyin yöksi San Jose de Chiquitosiin.

San Jose on eräänlainen rajakaupunki, ja pikkukaupungissa on lännenelokuvien tunnelmaa.

Kaupungin perustivat jesuiitat 1600-luvun alussa, jolloin seutu oli jotakin Paraguayn takamaata. Kaupunkia hallittiin piispan johdolla kuin valtiota. Jesuiittakaupunkeja oli useita, ja kaikilla oli myös omat sotajoukot.

1700-luvun lopulla katoliset espanjalaissirtokunnat karkottivat jesuiitat maasta.

Jesuiittojen ajoista San Josessa muistuttaa upea luostarikirkko ja etenkin sen fasaadi plazan edustalla. Kirkko on kunnostettu viime vuosisadan lopulla, ja Unesco on suojellut sen muistona Jesuiittojen ja chiquitojen kulttuurista.

Majapaikkani San Josessa on kuin napattu villinlännen elokuvasta. 

Jesuiittakirkon fasaadi. 

Fasaadin takaa. 

Santa Cruz ei ole sellainen kaupunki, mitä esitellään Boliviaa mainostavissa postikorteissa. Ei myöskään uskoisi, että Santa Cruz on Bolivian suurin kaupunki lähes kahdella miljoonalla asukkaallaan.

Keskustan plaza on vilkas ja tunnelmainen, sen vierellä basilika on tyylikäs ja sen tornista on hieno maisema yli kaupungin.

Torin ulkopuolella onkin enää pieniä kujia, joiden varrella on matalia rakennuksia. Onneksi niissä on pylväskäytävät jalankulkijoille, sillä auringossa ei kauan jaksa.

Seuraavaksi matka jatkuukin Andien rinteille.

Kuva 1,8 miljoonan asukkaan ydinkeskustan liepeiltä sunnuntaiaamupäivänä. 

Neljä vuotta sitten kuolleen piispan hauta Santa Cruzin basilikassa on tyylikäs. 

Santa Cruzin plazaa basilikan tornista nähtynä. 

Kirkon tornit. 

Aukiolla olevan valokuvanäyttelyn teoksen taustalla paljastui yllättävä Suomi-yhteys. 

Muutama kuva vielä Brasilian rajakaupungista Corumbasta. Kaupungin satama oli 1800-luvulla yksi merkittävimmistä jokisatamista maailmassa, ja sieltä johtaa edelleen rautatie Santa Cruziin.

Piraijamies

Nyt tiedän, miltä tuntuu olla kalamies. Eikä mikä tahansa kalamies vaan piraijan saalistaja.

Se hetki, kun vavan päässä nytkähtää ja pian uudestaan vähän rajummin. Ja se hetki, kun saa ottaa klassisen kalasaaliskuvan.

Pantanal on maailman suurin kosteikkoalue, kooltaan yli kaksi kolmasosaa Suomen pinta-alasta. Nyt, kuivan kauden loppuvaiheessa vesi on vähissä ja liikkuminen on helppoa. Sadekauden jälkeen alue on käytännössä pääsemätön.

Kolmen päivän aikana puskissa ehtii tehdä ja nähdä paljon. Asioita, joita ei omassa kotiarjessa koe.

Meitä on kuuden hengen porukka, minä ja viisi saksalaista. Oppaamme Paulo näyttää mallia. Hän kiinnittää punaisen raakalihan palan bambuisen onkivavan koukkuun ja lähtee kahlaamaan järveen.

Me seuraamme häntä tietäen, että järvessä on verenhimoisia piraijoita. Paljon. Raaka, punainen liha houkuttaa petokaloja enemmän, ja omat jalkani jäävät rauhaan. Pian pitää kahlata takaisin rantaan kalasaalista kantaen. Ja tietenkin heti valokuvattavaksi.

Piraijat ovat kahlaajalle ihan jees, mutta toista ovat jättiläissaukot. Niiden päitä ponnahtelee sadan metrin päässä, nyt jo vähän lähempänä. Saukot irvistäessään näyttävät vähän virtahevoilta ja ovat myös yhtä vaarallisia. Niinpä meidän on poistuttava vedestä ja siirryttävä onkimaan läheiseltä sillalta.

Majapaikkamme on Fazenda Joao. Vanha maatila on alkanut vuokrata majapaikkoja ja tehdä luontoretkiä. Eteläisessä Pantanalissa tiet ovat heikot, monin paikoin niitä ei ole lainkaan. Luonto on aika lailla omillaan. Muutamat turismin parissa toimivat maatilat tuntuvat tekevän asiat luontoa kunnioittaen.

Näkymä maatilan terassilta. Veneet muodostavat laiturin, jota kautta pääsee käyttämään pumppua. 

"Pohjois-Pantanalissa turismi on arveluttavaa. Esimerkiksi jaguaareja ruokitaan, jotta ne pysyvät lähellä ja ovat helposti nähtävillä. Jaguaarin luonnollinen elinympäristö on iso, se tekee laajoja 15 päivän kierroksia", oppaamme Paulo kertoo levittäen kätensä laajalle kaarelle.

Paulon johdolla teemme 2,5 tunnin venematkan Mirandajoessa, käymme ratsastamassa yli kosteikkoalueiden, jonne kävellen ei oikein pääse. Teemme illan pimennyttyä kävelysafarin, mutta jaguaarit pysyvät piilossa. Autollakin kiertelemme.

Mirandajoella. 

Auton valmistelua meille kermaperseille. 

Joaon farmi itsessään on mukava paikka bongata eläimiä. Nuori kaimaani vahtii suolammen rannalla ja odottaa herkkupaloja. Sivummalla on lauma vesisikoja makoilemassa.

Farmin kupeessa koko ajan viihtyy nuori kaimaani varmaankin helpon ruoan toivossa. 

Kapybara eli vesi sika on maailman suurin jyrsijä. 

Seudun juttu kuitenkin ovat linnut. Harmi että kännykän kameraan (ja tähän blogiin) niitä ei kovin hyvin saa vangittua.

Täällä on helppo itsekin innostua lintubongariksi. Linnut eivät ole mitään harmaavarpusia vaan väriloisto kattaa ainakin sateenkaaren värit. Jätän kuitenkin tarkemman kuvailun niille jotka linnut tuntevat.

Yö laskeutuu. Sammakoiden kurnutus alkaa kuin yhdestä sopimuksesta, ja lintujen laulut jäävät taka-alalle. Pimenneen illan valtaa satumainen näky: suolammen yllä valot alkavat vilkkua ja kimmeltää kuin öinen tähtitaivas. Eläinten silmät jakavat vielä jostain keräämäänsä valoa.

Läpi liekkien

Havahdun huomatessani bussin ikkunan takana vettä, kuin merimaiseman. Mutta eihän se ole totta, sillä ollaan kaukana Atlantin rannalta.

Rio Parana, Paranajoki on valtava. Laakea maasto joen toisella puolella jää piiloon, melkein on aavaa.

Sillan takana aukeaa Mato Grosso, brasilialaismaakunta on suomennettuna tiheä metsä.

Oi, mitä ironiaa!

Bussi jatkaa kulkuaan eteenpäin. Ympärillä on lähinnä laakeaa. Karjaa käyskentelee ruohikkoisilla mailla. Välillä tien varressa on portteja, joissa on kyltit Fazenda sitäsuntätä. Tilukset omistajansa mukaan.

Paikoin näkee istutettua metsää, epätodellista. Puustot ovat pääosin ovat matalaa, pusikkoista.

Taivas ei ole ihan kirkas. Suomessakin uutisoidut metsäpalot kuljettavat nokea pitkälle. Maisema on utuinen. Nenä tunnistaa jotakin kitkerää.

Tuossa vieressä kulotetaan, tienvierusruohikko muuttuu mustaksi palojäljeksi. Bussin mittari näyttää tylyä lukemaa: 41 astetta.

Mutta nyt palaa kunnolla. Sankka savu nousee edestä, liekit nousevat korkealle, kun tien varressa näkyy palavia puita.

Liikenne soljuu silti normaaliin tahtiinsa. Kuljettajamme ei anna pienten asioiden häiritä vaan kaasuttaa läpi savun ja tulen.

Varsinaisesti metsäpalosta ei voi puhua, sillä alueen metsät on jo aikoja sitten poltettu. Yksittäisiä puita silti palaa, ja juuri tässä tuli nappaa kiinni puun oksista tien toiselta puolelta.

Pian taas selkenee. Palot näyttävät olevan täällä arkipäivää, kun bussin matkustajistakaan kukaan ei tunnu reagoivan.

Campo Grandeen saavumme iltapäivällä. Sao Paulosta lähdimme edellisenä iltana, matka kesti 17 tuntia.

Campo Grande on miljoonakaupunki, mitä ei aseman seudulla uskoisi millään. Taksin kiihdyttäessä kohti keskustaa näkyviin tulevat myös kaupungin pilvenpiirtäjät.

Jotenkin tuli mieleen Kupittaan luistelumato. Praca deportivossa maalatut kaistat erikseen juoksijoille ja kävelijöille. Sääntöjä myös noudatettiin. 

Campo Grande keskusta oli sunnuntaina aamupäivällä hiljainen

Ihan kaupunkimaista maisemaa. 

Ei Campo Grandeen silti heti ihastu. Keskustassa on turvallista kävellä, mutta 35 asteen lämpötila tuo rajoitteensa.

Kaupungin merkittävin museo Museu das Culturas Dom Bosco esittele vähän vanhahtavasti alkuperäiskansoja, joita seudulla on (ollut) useita. Olen museon ainoa kävijä.

Eteläisen pallonpuoliskon suurin kaupunki

Sao Paulossa tulee metka fiilis. Kaupunki on samanaikaisesti jättimäisen suuri ja jotenkin kuitenkin idyllinen pikkukaupunki.

Asukkaita täällä on noin 20 miljoonaa, ja kaupunki on eteläisen pallonpuoliskon suurin.

Sao Paulon suuruuden näkee konkreettisesti kun kävelee pääkatua Avenida Paulistaa ja nousee SESC -talon hissillä 16. kerrokseen.

Maisemaa riittää näköalatasanteelta joka suuntaan, ja maisema on melkeinpä yhtä pilvenpiirtäjämerta. Joka suuntaan.

Pienuus tai ainakin idyllisyys tulee vastaan, kun kuljeksii siellä jossakin pilvenpiirtäjien juurella. Tai no ei ehkä Paulista-kadulla.

Ei monenkaan kilometrin päässä on Vila Madalena. Kaupunginosassa ei ole varsinaisia turistisia nähtävyyksiä, mutta siellä on pieniä kahviloita, gallerioita, ravintoloita, tyylitietoisten pikkukauppoja. Sellaista hipsterimeininkiä.

Siellä on myös graffitiseiniä ja värikkäin kuvioin maalattuja rakennuksia. Kuuluisin graffitikatuon on ns. Batman-kuja, joka lienee tuttu esimerkiksi monista brassileffoista. Noin kertoo matkaopas, mutta enpä heti muista yhtään brassileffaa, kun Brasilian pojatkaan ei taida olla sellaiseksi laskettava.

No mutta entä turvallisuus? Ennakkokäsitys Sao Paulosta oli, no hieman pelottava. Kun vielä työkaveri Heikki Kultakin mainosti hurjia kokemuksiaan kaupungista, pienen kutinan kera matkaan lähdin.

Olen toki pälyillyt ympärilleni, mutta esimerkiksi metrovaunut vaikuttavat siistimmiltä ja rauhallisemmilta kuin vaikkapa Barcelonassa.

Metro muutenkin toimii loistavasti. Asemilla siirtymäkäytävillä porukkaa lappaa kuin pipoa, mutta joka kerta vaunut ovat olleet suht väljiä. Istumaankin olen usein mahtunut. Toki olen vältellyt käyttämästä metron ruuhka-aikoina.

Keskustassa on mukava kulkea päivällä. Loistokkaita rakennuksia katselee mieluusti, paikallinen taidemuseokin esitteli maailman aikansa staroja. Mutta lähes kaikkialla näkee pahvien suojassa makoilevia, elämän hylkäämiä. Yöllä ei houkuta lähteä katsomaan menoa.

Kuva etualalla oikealla lepää huono-osainen. Näky ei ole yhtään harvinainen Sao Paulossa. 

Jonotusta MASP-museoon. 

Varmasti täälläkin suurin riskitekijä on liikenne, ja huonostihan mulle meinasi tänä aamuna käydä. Kävelin jalkakäytävää, ja lähdin ylittämään katua, kun valo vaihtui vihreäksi. Kadun ylitti suojatie, erillistä valoa jalankulkijoille ei ollut.

Vastaan tuli auto, joka kääntyi vasemmalle ampaisten liikkeelle ja seuraten vastaan tulevia autoja. Minut hän huomasi juuri kohdallani, ja siinä vaiheessa olin hypännyt puoli metriä ilmaan ja ehdin nippa nappa alta pois.

Kuljettaja hidasti ja kiihdytti, ei jäänyt pahoittelemaan. Voi toki olla, että Brasilian lain mukaan minä olin väistämisvelvollinen, tietääkö joku?

Mutta noin yleisesti, ihmiset ovat hirmuisen ystävällisiä, ja juuri kukaan ei täällä puhu englantia.

Ja yksi klisee pätee: naiset ovat kauniita. Hirmuisen kauniita. 

Yhden murhan tarina

Illallisen jälkeen kättelimme Patrickin kanssa ja toivotimme hyvää jatkoa. Enpä voinut kuvitella, että seuraavaa iltaa Patrick ei enää näkisi.

Mennäänpä päivä taaksepäin. Eletään lokakuun viimeistä viikonloppua, on perjantai.

- - -

Patrick istui pikkubussin oikeassa reunassa, yksinäisellä penkillä vedettävän sivuoven vieressä.

Olimme nousseet kalifornialaisten Jimin ja Annin kanssa junasta Bahuichivossa. Jatkoimme asemalta vanhan bussinrämän kyydissä kohti laakson pohjaa, Uriqueta.

Pian kuitenkin bussi kurvasi hiekkaiselle piha-alueelle. Siellä meidät pyydettiin siirtymään toiseen, pikkubussiin, jossa ensimmäisen kerran tapasin Patrickin.

Bussissa oli myös belgialainen Gilles, jonka kanssa olin jutellut jo pari iltaa aikaisemmin El Fuertessa. Autossa oli myös muutama paikallinen.

Bahuichivo sijaitsee El Chepe -junaradan varrella Pohjois-Meksikossa. Kiskot vievät Kuparikanjonin luonnonpuiston läpi. Puistossa on seitsemän syvää kanjonia, ja niistä syvimmän pohjalla sijaitsee Urique.

Bahuichivo on parisen kilometriä korkeammalla kuin Urique. Matka alas kulkee suorastaan huikeiden maisemien läpi.

Kuljettaja kysyy, haluammeko näköalatasanteelle. Se maksaa 25 pesoa hengeltä eli suunnilleen euron.

Totta kai haluamme.

Tasanteelta otan muutaman kuvan, jossa amerikkalaiset ja belgialainen näkyvät. Kuvat lienevät viimeiset Patrickista.

Patrick on toinen vasemmalta kuvassa, joka on otettu kaksi päivää ennen kuin hänet murhattiin. 

Kun matkaa on taitettu kolmisen tuntia, saavumme laakson pohjalle Uriqueen. Se on noin tuhannen asukkaan kylämäinen kaupunki, joka on syntynyt kaivosteollisuuden ympärille.

Majoittaudun hotelliin, jonka ulko-ovi on auki ja vastaanottotiski sijaitsee 300 metrin päässä. Hotellissa tuskin on ketään muuta asukasta.

Uriquesta lähtee kiinnostavan oloisia vaellusreittejä. Jokirantaa seuraten seitsemän kilometrin päässä on pieni Guadalupen kylä.

"Mene siltaa pitkin yli kohdassa, jossa on risteys. Muuten vaan jokivartta," neuvotaan minulle.

Lauantaiaamuna aamupalan syötyäni yhdeksän jälkeen alan talsia joen suuntaista katua. Havaitsen Patrickin, joka on menossa samaan suuntaan. Lähdemme yhtä matkaa.

- - -

Patrick asuu Pohjois-Carolinassa ja työskentelee Davidsonissa espanjan opettajana. Hän kertoo tarinoita Perusta, jossa hän on työskennellyt muutaman vuoden.

Amerikkalaiseksi hän on yllättävän kiinnostunut eurooppalaisesta jalkapallosta. Ruodimme Yhdysvaltain maajoukkueen tilannetta. Juttelemme myös koripallosta, ja tietenkin Patrick tuntee Lauri Markkasen.

Vertailemme matkakohteitamme. Suosittelen Patrickille matkaa Ruandaan vuorigorillojen sumuisille vuorille. Ihmettelemme Donald Trumpia ja hänen johtamistyyliään.

Puhumme myös turvallisuudesta Meksikossa.

Kuparikanjonin seudulla on ollut aika ajoin väkivallantekoja. Kanjoni kuuluu Sinaian provinssiin, joka on huumekeisari Joaquin "El Chapo" Guzmanin toimialuetta. El Chapon oikeudenkäynti on juuri alkamassa.

Toteamme kuitenkin, että hyvin harvoin väkivallanteot kohdistuvat täysin ulkopuolisiin, varsinkaan ulkomaalaisiin.

Kaunista patikointiseutua Urique-joen varrella. Reittimme näkyy rinteessä joen vasemmalla puolella. 

Tie mutkittelee Urique-joen vartta laaksossa. Välillä tie nousee korkealle joen yläpuolelle, välillä kävellään melkein joenrantaa.

Alkaa jo olla vähän hiki, kun edessä näkyy asutusta. Portin takana on koulu ja pihan ympärillä matalia rakennuksia.

Tie kiertää vielä koulun takaa, kunnes se johtaa aukiolle, jonka vieressä on pieni kirkko. Missään ei näy ihmisiä. Alan hieman huolestua, koska tarvitsisin vesipullon paluumatkaa varten.

Hetken käveltyämme huomaamme kolme pientä tyttöä, jotka kurkkivat auton takaa ja yrittävät hymyillen piiloutua, kun huomaamme heidät.

Tyttöjen äiti tulee asunnosta. Patrick kysyy, olisiko heillä vettä. Äiti tulee pian ovensuuhun tarjoten juomapulloa.

Perheen isäkin ilmestyy pian paikalle. Yritän kuunnella ja ymmärtää, kun hän ja Patrick keskustelevat espanjaksi.

Kovin vähän täällä nykyään käy turisteja, ymmärrän keskustelusta. Sekä sen, että kouluun tullaan kaukaa, vielä pienemmistä kylistä. Siksi koulun vierellä on asuntola.

Perheenisä on kaivoksella töissä, mutta nyt on lauantai ja vapaapäivä.

Kylä on hiljainen, sillä lapset ovat kotikylissään viettämässä viikonloppua.

- - -

Puolen tunnin lepäilyn jälkeen lähdemme patikoimaan takaisin kohti Uriqueta. Tien varjoisampi puoli houkuttaa, sillä alkaa olla kuuma.

Puolimatkassa kohti Uriqueta tapaamme tien pientareella maisemaa ihailevan Gilles'n. Hän sytyttää marihuanasätkän ja tarjoaa meillekin. Kieltäydymme.

Viimeksi näin Gilles'n edellisenä iltana. Hän suunnitteli pystyttävänsä telttansa Uriquessa joen toisella puolella olevan urheilukentän viereen.

Gilles kertoo nyt, että hän päätyi viettämään iltaa jonkun porukan kanssa ja sai myös jonkun kotoa majapaikan.

"Kymmenen pesoa maksoin," hän virnistää.

Kymmenen pesoa on noin puoli euroa.

"Osa eilen tapaamastani porukasta on mukana huumebisneksessä. Ympärillä on paljon marihuanaviljelmiä"," hän esittää ja heilauttaa kättään.

"Tuolla ja tuolla."

Gilles lähtee mukanamme kohti Uriqueta. Ylitämme sillan, ja sen pielessä tapaamme kalifornialaispariskunnan. Luultavasti me viisi olemme kylän ainoat turistit, ainakin ulkomaalaisturistit.

Uriquen kylä on hiljainen. 

Patrickin kanssa sovimme jo aikaisemmin, että menemme illalla syömään kaupungin parhaan hotellin ravintolaan, jossa olin perjantainakin syönyt maukkaan taco-annoksen.

Patrick jatkaa nettikahvilaan, minä ostan pari olutta ja menen lueskelemaan hotellini terassille, josta on mukava maisema joelle. Kalifornialaiset menevät hotelliinsa, belgialaisen menoista en tiedä.

Vähän ennen illan hämärtymistä lähden hotellilta. Käyn katsomassa, miltä joen toisella puolella näyttää, ja otan kävelysillalta pari kuvaa. Kun olen sinne matkalla, Gilles kävelee vastaan seurassaan joku paikallinen tyyppi polkupyöränsä selässä.

Gilles oli päivällä pohtinut mahdollisuutta kavuta kukkuloiden yli toiseen laaksoon, mutta hän oli hylännyt ajatuksen liian vaikeana.

Jatkan ravintolaan, jossa kalifornialaiset istuvat syömässä. Myös Patrick on paikalla. Tilaamme Patrickin kanssa ruoat. Valitsen taas tacoa, Patrick tilaa kunnon pihvin.

Terassilta katselen vieressä nousevia luonnon muovaamia seinämiä, tummanpuhuvia. Punertava kajo värjää taivaan niiden yllä.

Päiväinen ulkoilu väsyttää sen verran, että jatkan hotellille ja yritän saada hyvät unet. Kalifornialaisten kanssa tapaamme aamulla, kun jatkamme kello seitsemän lähtevällä bussille takaisin Bahuichivoon. Pitää illalla vielä pakatakin.

Patrick kertoo jäävänsä vielä yhdeksi yöksi. Seuraavana päivänä voisi mennä patikoimaan joen rantaa toiseen suuntaan, jossa neljän kilometrin päässä on kylä.

Kättelemme ja toivotamme hyvää jatkoa. Emme tienneet, että toinen meistä ei enää näkisi seuraavaa iltaa.

- - -

Vajaata viikkoa myöhemmin ihmettelen viestiä google-tililläni, jollaista en ikinä käytä.

"Tiedätkö, menikö veljeni Patrick johonkin pippaloihin lauantai-iltana?"

Allekirjoituksen perusteella päättelin Patrickin sukunimen ja aloin googlata.

Patrick oli lähtenyt sunnuntaina hotellistaan neljän aikoihin. Hänestä oli havainto vähän myöhemmin ranchilla 2,5 kilometrin päässä. Sen jälkeen hän oli kadonnut jäljettömiin.

Otin yhteyttä hänen veljeensä, joka halusi tietää lisää Patrickin tekemisistä Uriquessa sekä Gilles'stä. Belgialaista hän ei ollut saanut kiinni.

Seuraavana päivänä veli soitti minulle ja antoi puhelimen poliisille, joka alkoi kysellä lisää. Jatkoi viestittelyä myös toisen poliisin kanssa.

Viikkoa katoamiseen jälkeen toista sataa poliisia sekä lukuisia paikallisia vapaaehtoisia oli mukana Patrickin etsinnöissä. Etsijöillä oli käytössä helikopteri ja drone. Tapaus on saanut laajasti julkisuutta Yhdysvalloissa ja Meksikossa.

Kaksi ja puoli viikkoa katoamiseen jälkeen huomaan viestin. Perheenjäsenet vahvistavat Facebookissa Chihuahuan kuvernöörin Javier Corralin kertoneen, että Patrick on kuollut rikollisjärjestön uhrina.

Pari päivää myöhemmin uutinen kertoo, että Patrickin ruumis on löytynyt. Se oli kuopattu maahan, mutta kaivettu ylös.

Kuvernöörin mukaan huumediileri Jose Noriel Portillo Gil, lempinimeltään El Chueco olisi murhan takana. El Chueco vastaa Sinaian kartellissa kanjonin seudusta.

Facebook-tilillään Corral kertoo, että murha oli julma ja raukkamainen. Täysin viaton mies onnettomuudekseen osui väärään paikkaan.

- - -

Tapahtunut on hämmentänyt minua kovasti. Surullisia tuntemuksia on noussut pintaan. Tietenkin olen myös pohtinut, että mitä jos...

Viikon verran elin siinä uskossa, että matkustamista kanjonialueelle ja Uriqueen voi vilpittömästi suositella kaikille.

Blogiini kirjoitin silloin, kun en asiasta vielä tiennyt: "Mitä turistille paikasta jäi? Etenkin erittäin mukavia ja avuliaita ihmisiä, mainioita tacoja ja upeita maisemia. Koin olevani täysin turvassa, kuin ystävien seurassa."

Toki tiesin alueen riskit. Viime vuonna maassa tehtiin murhia enemmän kuin ikinä ennen, Sisäministeriön julkistamien tilastojen mukaan 29168 murhaa. Se tarkoittaa 20,5 murhattua ihmistä 100000:ta henkeä kohti.

Alkuvuoden perusteella näyttää, että tänä vuonna luku on yhä suurempi. Uusi presidentti Andres Manuel Lopez Obrador on pyrkinyt tarttumaan ongelmaan edeltäjiään pehmeämmin keinoin, mutta ainakaan heti se ei ole tuonut tulosta.

Valtaosa murhista on huumekartelleihin liittyvien rikollisjengin välienselvittelyn seurausta, mutta tulin läheltä todistaneeksi, että kukaan ei maassa ole täysin turvassa.

Patrickin tapaus taitaa olla aika tavallinen. Vaara ei ilmoittaudu kello kaulassa, vaan näennäisesti leppoisa tilanne saattaa muuttua hetkessä ja varoittamatta kohtalokkaasti.

Myönnän, että lähdin vähän heppoisella asenteella lomareissulleni Meksikoon.