Jalkapallofiesta

Vedan paidan kaulusta tiukemmalla ja nostan hartioita kohti korvia. Yhtakkia alkoi sataa paperisilppua suoraan paalle.

Paljon enemman silppua sataa Athletic Bilbaon maalin takana olevasta kotijoukkueen, Rayo Vallecanon kannattajakatsomosta. Yha uudelleen fanit hiljenevat, kyyristyvat ja ponnahtavat heittaen lisaa ja lisaa vessapaperia ja muuta silppua. Rumpu soi ja fanit laulavat.

Baskijoukkueen maalivahti Gorka Iraizozkin osallistuu talkoisiin. Maalinedusta on valkoisena, ja jarjestysmiehet puhdistavat paperitavaraa mustiin sakkeihin minka ehtivat.

La Liga -ottelun alku madridilaisessa lahiossa myohastyy melkein vartin. Rayon kannattajlle on iso asia, etta kotilahion, Vallecanin oma joukkue on varmistanut sarjapaikkansa myos ensi kaudeksi. Sita on syytakin juhlia.

Vallecanin stadion on jarjestyksessa 15. stadion Espanassa, jossa olen vieraillut. Ja sympaattisin, tai ainakin kotikutoisin.

Joukkueet kavelevat stadionille paatykatsomon alta. Valmentajat jo joukkueiden huoltohenkilostot ja vaihtopelaajat kavelevat aitioihinsa kentan lapi kuin Turun Kupittaalla. Katsomot ovat melkein yhta lahella kenttaa kuin Turun Urheilupuiston Ylakentalla.

Vallecanin stadonin erikoisuus on, etta toisessa paadyssa ei ole lainkaan katsomoa, on vain kymmenmetrinen betoniseina. Heti seinan takana on korkeita kerrostaloja, joiden parvekkeille on keraantynyt vakea seuraamaa ottelua.

Stadionille mahtuu viitisentoista tuhatta katsojaa, ja talla kertaa se on melkein taynna. Espanjassa vierasjoukkueiden kannattajat yleensa eivat lahde joukkueensa peraan vierasotteluihin. Esimerkiksi Rayon saadessa vastaan Real Madridin katsomossa on tv-kuvien persteella ollut paljonkin tilaa. Arvonsa tuntevat Real-kannattajat eivat halua lahtea kaupungin syrjakulmille nain pienelle stadionille.

Mutta bilbaolaisilla on hyva syy lahtea: Voittamalla taman pelin baskijoukkue varmistaisi historiallisesti paikan ensi kauden mestarien liigan karsintoihin.

Rayosta ei ole paljon vastusta, vaan Athletic voittaa pelin 3-0. Atleti-huudot kuuluvat kaikkialta stadionilla. Myos vierestani, jossa kolme nuora miesta keskittyy kilpahuuteluun kotijoukkueen kannattajien kanssa seka kaulahuiviensa pyorittamiseen.

Ennen pelin alkua paatykatsomon uumenista kentan lapi katsomoon klonkkaa kepeillaan myos Gurpegi, joukkueen kapteeni. Tata pelia han ei halua jattaa valiin.

Pelin jalkeen voiton tanssissa kepit unohtuvat kentan pintaan maalivahti Iraizozin ottaessa kapteeninsa reppuselkaan mukaan riehumaan.

Bilbaolaisten juhla nayttaa silta kuin joukkue olisi voittanut mestaruuden. Ja niinhan onkin kaytannossa tapahtunut. Tana vuonna kolmen joukkueen - kahden suuren seka myos Atletico Madridin - karattua omille teilleen muut kamppailivat omasta mestaruudestaan eli paikasta tuottoisaan ja tarunhohtoiseen mestarien liigaan.

Atleti-pelaajien poistuessa kentalta he saavat aplodit myos Rayo kannattajilta.

Suuria tunteita oli kentalla myos paivaa aikaisemmin. Valencia oli saanut Eurooppa-liigan valierassa kotiinsa Mestalla-stadionille Sevillan, joka oli voittanut viikko sitten Andalusiassa 2-0. Panoksena olisi paikka loppuotteluun, joka sekin olisi kummallekin joukkueelle melkein kuin mestaruus.

Valencia siirtyi nopeasti 2-0-johtoon. Toisella puoliajalla ranskalaistoppari Mathieu viimeisteli kulman jalkeen 3-0, ja pian tapotaysi katsomo jo alkoi juhlia finaalipaikkaa.

Sevilla oli kuitenkin eri mielta. Joukkue teki ratkaisevan maalin, kun lisa-aikaa oli kayty lahes neljä minuuttia hiljentaen katsomon. Mutta ei toki taysin, silla omassa kaarteessaan paikalle saapuneet 7000 sevilla-kannattajaa pitivat ylla riehakasta menoa.

Valencian pelaajat sen sijaan jaivat makaamaan kuin uhrit sotatantereella.

Tunteet ovat isoja Espanjan jalkapallossa, vaikka panos olisikin joku muu kuin mestaruus.

Kuvia Afrikasta

Kuvia Afrikasta.

Turistimatkalla Robbenin saarella. Takana Kapkaupungin Pöytavuori.



Maisemaa Pöytavuorelta Kapkaupungin keskustan suuntaan.

 

 

Hyvantoivonniemen sankarit.

 

Soweton kaduilta.

 

 

 

Sowetossa Nelson Mandelan kotitaloa ihmettelemässä.

 

Sarvikuonoja Krugerin luonnonpuistossa.

 

Paikallisen bussiaseman vilinää Johannesburgissa.

 

Pyykkäritytöt Bangwenlujärven rannalla Samfyassa Pohjois-Sambiassa.

 

Matkalla Pohjois-Sambiassa matkalla Kasamaan. Kaukana kaikesta.

 

Tanganyikajärven rannalla.

 

Apina puussa, Ruahan luonnonpuisto Tansaniassa.

 

Leopardi puussa, Ruahan luinnonpuisto Tansaniassa.

 

Auringonlasku Ruahan puistossa.

 

Ruahan leijonat.

 

Aamupalalla Dar es Salaamissa.

 

Kookosta hakemassa, Sansibar.

 

Kaupunkimaisemaa majapaikasta Sansibarin Stone Townissa.

 

 Sansibarin rantaa auringonlaskun aikaan saaren pohjoisosassa.

Kauneimmat auringonlaskut

Punainen aurinko haipyy nakopiirista, katoaa jonnekin Intian Valtameren syovereihin.

Ja siina vaiheessa tulee katsoattua kelloa. Miksikohan? Jokin vanha tilastonikkarin piirre tulee taas minussa esiin.

Olenhan kerannyt sadasosasekunteja (juoksemistani kilpailuista). Olen tilastoinut, miten monta paivaa missakin maassa olen ollut.

Viiden karki:
1. Saksa
2. Espanja
3. Venaja
4. Kiina
5. Portugali

Samalla tuli mieleen pohtia, minkamaalaisia ihmisia olen talla reissulla tavannut eniten. Kas, tassa lista:

1. Saksa
2. Hollanti
3. Yhdysvallat
4. Australia
5. Ranska

Varmaan ainakin joka toinen tapaamani reissaaja on saksalainen. Sen sijaan en ole tavannut ainuttakaan ruotsalaista reissaajaa, mika on aikamoinen ihme. Siina ei ole niinkaan ihmettelemista, etta en ole myoskaan tavannut yhtaan suomalaista.

Mutta nyt se aurinko on jo haipynyt kauas. Auringonlasku Zanzibarin kaupungissa oli sielta kauniimmasta paasta. Mutta saaren pohjoisosassa Kendwassa paivaa aikaisemmin se oli viela kauniimpi.

Tassapa lista kauneimmista auringonlaskuista Afrikassa:
1. Kivujarvi, Goma. Aurinko loysi sateilleen tilaa pilvien lomasta. Varitys oli erilaista kuin missaan, uskomattoman tunnelmallista.

2. Kendwa. Valkoiselle hiekalle kallistuvien palmujen alta dhow-purjeveneen taakse Intian Valtamereen laskeva aurinko on kuin postikortista.

3. Pemba, Mosambik. Laskuveden aikaan voi kavella kilometrin kohti ulappaa, ja laskeva aurinko luo merenrannan kautta useita heijastuksia.

4. Ruaha, Tansania. Aurinko laskee kansallispuistossa apinanleipapuiden, norsujen ja auton jaljilta nousevan polypilven taakse.

5. Simien, Etiopia. Vuoristossa aurinkoa voi ihmetella teltan suuaukosta, kunnes se haviaakin vuorten taakse piiloon.

Ai niin, Sansibarissa aurinko laski klo 18.16.

Kekkosen jaljilla

Ei ollut minusta valtiomieheksi.

- Et sitten kiivennytkaan, totesi matkaseurani Ahti Karjalainenkin.

No en kiivennyt, mulkaisin kohti Karjalaista, joka oli ihan tinassa.

Katselin palmun juurella nuorta miesta, joka kiipesi. Hakuna matata -huudot kuuluivat miehen suusta. Ja taas han hyppasi metrin ylospain ja alkoi laulaa.

Mies oli kiinnittanyt jalkansa toisiinsa jollain ruokonarulla. Palmusta sai mukavasti otteen, kun paino oli molemmin puolin puun runkoa. Naru kiinnittyi tiukasti runkoon.

Matkaa oli 20 metria ylospain. Palmut ovat korkeita. Ja sinne pitaa kiiveta, jotta kookospahkinan saa poimittua sopivan kypsana.

Ja siina vaiheessa on erityisen hyva syy varoa niita puusta putoavia tai pudotettavia kookospahkinoita.

Ei tainnut Kekkonen kayda nain korkealla puussa.

Sansibarin saarella yksi kiinnostavimmista jutuista ovat mausteet. En tiennyt, etta kanelia saa kun vaan veistaa siivun puusta. Tai etta puusta napattu vihrea pippuri ei tuoksu miltaan, mutta kylla se vastaavasti maistuu.

Ja ainahan voi tutustua kuuluisiin sansibarilaisiin. Tunnetuimpia heista ovat Farouk Bulsara ja Tipu Tip.

Bulsaraa alettiin jo koululaisena kutsua nimella Freddie, ja kun perhe muutti 1963 Englantiin, Freddie otti kayttoonsa sukunimen Mercury.

Han eli lapsuutensa Sansibarin Stonetownissa. Kahdeksanvuotiaana hanet lahetettiin kouluun Bombayhin, mutta lomansa han vietti taalla viela teinivuosinaankin.

Mercuryn kotitalon seinassa on kyltti, joka kertoo paikan. Toisaalla kaupungissa on Mercury's-niminen baari, jossa muistellaan kuuluisaa muusikkoa monin kuvin ja julistein.

Kelpaahan sita.

Mutta tiedatteko, kuka oli Tipu Tip?

Han oli 1800-luvun loppupuoliskon pelottavin orjakauppias. Hanta pelattiin kautta itaisen ja keskisen Afrikan aina pitkalla Kongossa asti.

Tutkimusmatkailija Henry Stanley pelasti monet orjat Tipu Tipin kynsista. Muun muassa heista kertoo belgialaisen van Reybrouckin vasta suomennettu kirja Kongo, joka kuvaa kattavasti Kongon historian orjakaudesta tahan paivaan.

Sansibar oli aikansa orjakaupan keskus. Taalta orjakauppa suuntautui itaan, lahinna arabimaihin, jollainen myos Sansibar oli ennen yhdistymista Tansanian kanssa.

Myos Tipu Tipin palatsin edustalla on kyltti, joka kertoo talon historian.

Leopardi puussa

Oppaamme Zacharias osoittaa kohti makkarapuuta, jonka aarella on jo valmiina kaksi safariautokuntaa. Ihmiset tarkkailevat puuta intensiivisesti.

Kaksi elefanttia kavelee hitaasti puun alta. Mita niita nyt tuijottamaan...

- Leopardi, tasmentaa Zach. Puun oksalla.

Missa? Yritan kurkkia. Automme on ajanut melkein puun alle. Pitaa vahan nojata sivulle pain, ei osu auton katto silmien eteen.

Missa? Pitkulaisia makkaroita roikkuu oksista. Lehteva puu. Tuollako leopardi.

Missa?

Nyt hokaan. Pieni paa kurkistaa oksan paalta. Takaruumista nakyy vahan oksan toiselta puolelta.

Elain tuijottaa kohti. Onpa siro!

Mita jos se hyppaa?

Nyt se reagoi johonkin. Kaantyy ja samassa se vilistaa puun oksaa.

Pian se hyppaa. Alaoksalta maahan ja jolkottaa poispain. Toisen safarikyytilaisia kuljettavan auton takaa.

Kuljettajallemme tulee kiiree. Han haluaa antaa meille musunguille elamyksen. Han kaynnistaa auton ja siirtaa sen puun taakse puskan aareen.

Mista han saattoi tietaa, etta tuolla leopardi nyt piileksii.

Kappas, siella on kaksi leopardia.

- Niilla saattoi jaada saalis puuhun. Ehka impala, sanoo Zach.

Vuosien luonnonpuistokokemuksella.

- Ehkä se pelastyi jotakin, vaikkapa paviaania. Pian se saattaa palata.

Jos nyt oltaisiin Serengetin puistossa, puhelinviestit olisivat tuoneet puun alle ainakin 20 autoa.

Mutta nyt ollaan Ruahassa. Jo Lusakassa minulle kehuttiin tata puistoa. Saksalainen Michael on tehnyt bisnesta Afrikassa kahdeksan vuotta.

- Mene Ruahaan tai Selousiin. Ne ovat parhaita, ja niissa on tilaa. Elaimetkin tykkaavat, kun ihmisia ei ole joka paikassa, Michael kehui.

- Jos menet Ngorongoron kraateriin, joudut jonottamaan portilla. Ngorongoroon ja Serengetiin joudut sita paitsi maksamaan itsesi kipeaksi.

Saksalaismiehen vinkkeihin on nyt helppo yhtya.

Leopardi ei sina aikana liiku puskasta mihinkaan kun odottelemme. Jatkettuamme naemme pian leijonia.

Nelja naarasleijonaa kavelee perakkain, muutaman metrin valein. Niila on selvasti jotakin mielessa.

Ettei olisi nalka?

Tien toisella puolella yksinainen antilooppi on havainnut vaaran. Se paastaa ilmoille lahes kirkaisua muistuttavan aanen. Varoituksen.

Pian leijonat huomaavat tilanteen. Asettuvat aloilleen. Puun viereen, varjoon.

Puun takaa nousee pian helmikanoja. Ne kipittavat jonossa ja paasevat kymmenen metrin paahan. Siina vaiheessa yksi leijonanaaraista nostaa paataan, noteeraa tilanteen.

Kanatkin reagoivat. Helmikanan varoitushuuto ei ole kotkotusta vaan jotakin sellaista josta tyhmempikin elain tajuaa vaaran.

Kukaan ei nyt tunnu leikkivan leijonan ehdoilla. Pitaisiko saalia?

Yksi naaraista nousee ylos ja alkaa kavella hitaasti kohti parempaa varjoa.

Kanat tekevat silti oman johtopaatoksensa. Lentavat pois, kananlentoa.

Afrikan kuningatar

Bussin kuljettaja avaa liuku-oven ja huutaa: Mbaye!

Mutta huuto hukkuu, kun kuuluu kova kolahdus. Kuljettajakin vilkaisee taaksepain ja hidastaa.

Supatus on kova, ja kaikkien katseet kaantyvat bussin taakse. Johonkin osui. Voi helvetti.

Bussi on mallia antiikki. Ovi on keskella auton sivua, ja kun oven avaa, se samalla liikahtaa parikymmenta senttia ulospain. Bussi ikaankuin levenee.

Mitahan tuolle kundille kavi? Ainakin han kaatui.

No mutta nyt han nousee ylos, pitelee olkapaataan. Konduktoori nayttaa huolestuneelta. Ehkapa turvallisuutensakin puolesta, silla nyt tienreunan maleksijasakki siirtyy kohti bussia.

Alkaa valtava papastus. Kasien heiluttelu. Osoittelu. Kaikilla on sanottavansa tilanteeseen, ja kaikki sen myos sanovat lahes samanaikaisesti.

Istun ikkunapaikalla ja tietenkin olen utelias. Niin ovat muutkin ihmiset bussissa. Olkani yli kurkottaa samaan aikaan pari paata. Supatus alkaa myos bussissa.

Afrikkalaista arkea.

Bussit ovat jo tulleet tutuiksi. Bussimatkalla ehtii esimerkiksi huomata tarrojen paljouden tuulilasissa. Siina on tietenkin vakuutusyhtion tarra. Yleensa niita on montakin kappaletta.

Ja hyva ollakin. Poliisi pysayttaa auton keskimaarin kolme-nelja kertaa sadan kilometrin matkan aikana. Valilla useamminkin. En tieda, mita poliisi etsii, mutta voivat tehda tikusta asiaa. Parempi olla paperien kunnossa.

Jokaisessa bussissa on myos jalkapallojoukkueen tarra, vaikka se ei taida olla lakisaateista. Suosituin merkki on edelleen jostakin syysta Liverpool, vaikka seuran menestysvuosista on jo niin pitka aika, etta tokko afrikkalaiset niita aikoja muistavat.

Muita suosittuja merkkeja ovat Manchester United, Chelsea, Arsenal ja FC Barcelona.

Bussiyhtion toimistossa seinalla lukevat aikataulut, hinnat ja tietenkin teksti: You'll never walk alone.

Talla kertaa istun etupenkilla, jossa paitsi pystyy lukemaan jalkapallojoukkueen tarroja myos maisemat ovat mallillaan.

Toisaalta samanaikaisesti bussikuskin jokainen ohitus ja kaikki vastaantulijoiden vilkuttelut tulevat huomioiduiksi. Eika se ehka ole hyvaksi matkustajan turvallisuudentunteen kannalta.

Eturivin paikka on periaatteessa paras paikka, mutta talla kertaa siina vieressa sattuu istumaan mama Africa. Jokaisessa bussissa on aina matkustajana nainen, joka on noin kaksi kertaa isompi kuin kanssamatkustajansa ja jolla on noin kymmenen isoa pussukkaa matkatavaroita.

Nama mama Africat tuntuvat omistavan bussit ainakin jos sita voisi mitata heidan kayttaytymisestaan.

Maman ei ainakaan tarvitse tervehtia muita matkustajia, ja mama voi olla miten nirppanokkainen vaan.

-Kun eihan minua nytkaan kukaan palvele.

Jos autonkuljettajat ovat Afrikassa kuninkaita, mamat ovat kuningattaria.

Ylioppilaslehtimaista blogia

Afrikassa autoilija on kuningas.

Kun sinulla on auto, ei sinun tarvitse huomioida yhtaan pyorailijoita saati jalankulkijoita. Noin autoilijat ainakin itse olettavat.

Sambiassa Kasaman kaupungissa oli putkirikko. Vetta valui tien reunalle ja siita yli tien muodostaen latakon. Ohi paasi kuivin jaloin kun oikein yritti.

Mutta piti tarkasti valita oikea hetki. Vain harva autoilija nimittain edes hidasti. Ja jos osui jalankulkija kohdalle, oli han heti likomarka.

Jokin paiva sitten olin pikkubussissa. Ajoimme hiekkatieta. Yhdella kylanraitilla tie oli vahan paremmassa kunnossa, joten kuljettaja antoi palaa.

Tootti paalla, jotta ihmiset lakosivat alta pois. Ja sen jalkeen samat ihmiset joutuivat aikansa haukkomaan sakeaa polypilvea.

Noista syista Afrikan tiet ovat taynna keinotekoisia toyssyja. Monet niista ovat sellaisia, etta autot joutuvat kaytannossa pysahtymaan ja ajamaan vinottain yli toyssyn varoen pohjakosketusta.

Talla kertaa, Tansanian puolella, toyssyt ovat pyykkilautamaisia. Viisi vahan matalampaa toyssyraitaa vierekkain siten etta niiden yli pystyy ajamaan sentaan kavelyvauhtia kovempaa.

Mutta tamanhetkiseen olotilaani tuo vaihtoehto tuntuu ikavalta. Olen nimittain juuri jossain maarin pahalla ruikulilla, ja tahan osui juuri hankalahko matkapaiva. Reilun kahden tunnin bussimatka paattaa vuorokauden matkustelun, ja toyssykohtia osuudella on ainakin sata.

Koko ajan saan pelata, etta joudun paatymaan ylioppilaslehtimaiseen blogikirjoitteluun.

Viime yo sujui junamatkaillen vaan ei junassa (eika mitaan fingerpori-vitsia tahan...).

Tasara-rata lienee Afrikan kuuluisin rautatieyhteys. Koko matka Dar Es Salaamista Sambiaan lahelle Lusakaa kestaa kaksi vuorokautta. Tein matkasta kuuden tunnin siivun Sambiassa Kasamasta rajakaupunki Nakondeen.

Juna kulkee valin kahdesti viikossa.

Junan piti saapua Kasamaan yolla kolmelta. Paatin menna asemalle yhden maissa, jolloin selviaisin alkuillan ilman majapaikkaa. (Vuorokausirytmini on muuttunut taalla sen verran radikaalisti, etta oli valtavan vaikea pysya hereilla yhteen asti.)

Kun saavuin asemalle yhdelta, odotustilassa oli satoja ihmisia. Monet olivat ottaneet viltin mukaan ja nukkuivat lattialla. Luultavasti suurin osa oli saapunut paikalle jo paivalla, silla yoaikaan taksit ovat kalliita ja asema on kaukana kaupungin keskustasta.

Kolmen maissa, kun olin ripulin vaivaamana ja vahvan immodiumkuurin syoneena maleksinut, osin makoillut kovilla ja kylmilla penkeilla, joku paikallinen kertoi, etta vierailijoille on oma odotustila. Tuosta ovesta.

Ja nyt han kertoi tuon.

Kavelin ovesta siirtomaaherran askelin, ja siella olikin huone jossa oli houkuttelevasti pehmeita, isoja tuoleja ja sohvia. Junan tuloon tulisi kestamaan viela lahes kaksi ja puoli tuntia, mutta aika meni sen verran nopeasti, etta jonkun verran ehdin torkahdella.

Kun juna puoli kuudelta saapui, hamarasti valaistun ratapihan valtasi kaaos. Junan vaunuista suurin osa on kolmatta luokkaa. Eika niihin myyda paikkalippuja.

Ihmiset ryntasivat ja tungeksivat kohti ovia. Monet hyppasivat junaan ikkunasta.

Mina otin tietenkin rauhallisesti. Piti vaan kavella vaunuun. Mutta mihin vaunuun? Mitaan numeroita tai opasteita ei ollut missaan.

Lopulta loysin paikkani. Verrattuna esimerkiksi Venajan ja Kiinan juniin ja myos pariin muuhun Afrikassa kayttamaani junaan tama oli aika alkeellinen. Ei ollut lakanoita,ei tyynyja.. Olin saanut toisen luokan paikan, ehka ensimmaisessa luokassa olisi ollut nuo mukavuudet.

Oli sentaan viltti. Oma kassini tyynyna yritin nukkua. Samassa loosissa oli nelja, viisi nuorta sallia, jotka olivat unensa jo nukkuneet. Nyt heilla oli aikaa jutella.

Oikeastaan en junassa nukkunut. Mutta toisaalta ripulipaskallakaan ei tavinnut kayda kuin kerran.

Vessa oli...no, afrikkalainen junan vessa.

Afrikkalaisten miesten tapa keskustella on huutaa toistensa paalle, puhua aggressiivisesti. Vahan niin kuin suomalaiset puhuvat humalassa.

Toisten kunnioittaminen ei nayta kuulua takalaiseen kulttuuriin. Kuten olla hiljaa tai edes puhua hiljaksiin kun joku muu yrittaa nukkua.

Eraanlaisia autoilijoita siis.