Afrikassa autoilija on kuningas.
Kun sinulla on auto, ei sinun tarvitse huomioida yhtaan pyorailijoita saati jalankulkijoita. Noin autoilijat ainakin itse olettavat.
Sambiassa Kasaman kaupungissa oli putkirikko. Vetta valui tien reunalle ja siita yli tien muodostaen latakon. Ohi paasi kuivin jaloin kun oikein yritti.
Mutta piti tarkasti valita oikea hetki. Vain harva autoilija nimittain edes hidasti. Ja jos osui jalankulkija kohdalle, oli han heti likomarka.
Jokin paiva sitten olin pikkubussissa. Ajoimme hiekkatieta. Yhdella kylanraitilla tie oli vahan paremmassa kunnossa, joten kuljettaja antoi palaa.
Tootti paalla, jotta ihmiset lakosivat alta pois. Ja sen jalkeen samat ihmiset joutuivat aikansa haukkomaan sakeaa polypilvea.
Noista syista Afrikan tiet ovat taynna keinotekoisia toyssyja. Monet niista ovat sellaisia, etta autot joutuvat kaytannossa pysahtymaan ja ajamaan vinottain yli toyssyn varoen pohjakosketusta.
Talla kertaa, Tansanian puolella, toyssyt ovat pyykkilautamaisia. Viisi vahan matalampaa toyssyraitaa vierekkain siten etta niiden yli pystyy ajamaan sentaan kavelyvauhtia kovempaa.
Mutta tamanhetkiseen olotilaani tuo vaihtoehto tuntuu ikavalta. Olen nimittain juuri jossain maarin pahalla ruikulilla, ja tahan osui juuri hankalahko matkapaiva. Reilun kahden tunnin bussimatka paattaa vuorokauden matkustelun, ja toyssykohtia osuudella on ainakin sata.
Koko ajan saan pelata, etta joudun paatymaan ylioppilaslehtimaiseen blogikirjoitteluun.
Viime yo sujui junamatkaillen vaan ei junassa (eika mitaan fingerpori-vitsia tahan...).
Tasara-rata lienee Afrikan kuuluisin rautatieyhteys. Koko matka Dar Es Salaamista Sambiaan lahelle Lusakaa kestaa kaksi vuorokautta. Tein matkasta kuuden tunnin siivun Sambiassa Kasamasta rajakaupunki Nakondeen.
Juna kulkee valin kahdesti viikossa.
Junan piti saapua Kasamaan yolla kolmelta. Paatin menna asemalle yhden maissa, jolloin selviaisin alkuillan ilman majapaikkaa. (Vuorokausirytmini on muuttunut taalla sen verran radikaalisti, etta oli valtavan vaikea pysya hereilla yhteen asti.)
Kun saavuin asemalle yhdelta, odotustilassa oli satoja ihmisia. Monet olivat ottaneet viltin mukaan ja nukkuivat lattialla. Luultavasti suurin osa oli saapunut paikalle jo paivalla, silla yoaikaan taksit ovat kalliita ja asema on kaukana kaupungin keskustasta.
Kolmen maissa, kun olin ripulin vaivaamana ja vahvan immodiumkuurin syoneena maleksinut, osin makoillut kovilla ja kylmilla penkeilla, joku paikallinen kertoi, etta vierailijoille on oma odotustila. Tuosta ovesta.
Ja nyt han kertoi tuon.
Kavelin ovesta siirtomaaherran askelin, ja siella olikin huone jossa oli houkuttelevasti pehmeita, isoja tuoleja ja sohvia. Junan tuloon tulisi kestamaan viela lahes kaksi ja puoli tuntia, mutta aika meni sen verran nopeasti, etta jonkun verran ehdin torkahdella.
Kun juna puoli kuudelta saapui, hamarasti valaistun ratapihan valtasi kaaos. Junan vaunuista suurin osa on kolmatta luokkaa. Eika niihin myyda paikkalippuja.
Ihmiset ryntasivat ja tungeksivat kohti ovia. Monet hyppasivat junaan ikkunasta.
Mina otin tietenkin rauhallisesti. Piti vaan kavella vaunuun. Mutta mihin vaunuun? Mitaan numeroita tai opasteita ei ollut missaan.
Lopulta loysin paikkani. Verrattuna esimerkiksi Venajan ja Kiinan juniin ja myos pariin muuhun Afrikassa kayttamaani junaan tama oli aika alkeellinen. Ei ollut lakanoita,ei tyynyja.. Olin saanut toisen luokan paikan, ehka ensimmaisessa luokassa olisi ollut nuo mukavuudet.
Oli sentaan viltti. Oma kassini tyynyna yritin nukkua. Samassa loosissa oli nelja, viisi nuorta sallia, jotka olivat unensa jo nukkuneet. Nyt heilla oli aikaa jutella.
Oikeastaan en junassa nukkunut. Mutta toisaalta ripulipaskallakaan ei tavinnut kayda kuin kerran.
Vessa oli...no, afrikkalainen junan vessa.
Afrikkalaisten miesten tapa keskustella on huutaa toistensa paalle, puhua aggressiivisesti. Vahan niin kuin suomalaiset puhuvat humalassa.
Toisten kunnioittaminen ei nayta kuulua takalaiseen kulttuuriin. Kuten olla hiljaa tai edes puhua hiljaksiin kun joku muu yrittaa nukkua.
Eraanlaisia autoilijoita siis.
Kun sinulla on auto, ei sinun tarvitse huomioida yhtaan pyorailijoita saati jalankulkijoita. Noin autoilijat ainakin itse olettavat.
Sambiassa Kasaman kaupungissa oli putkirikko. Vetta valui tien reunalle ja siita yli tien muodostaen latakon. Ohi paasi kuivin jaloin kun oikein yritti.
Mutta piti tarkasti valita oikea hetki. Vain harva autoilija nimittain edes hidasti. Ja jos osui jalankulkija kohdalle, oli han heti likomarka.
Jokin paiva sitten olin pikkubussissa. Ajoimme hiekkatieta. Yhdella kylanraitilla tie oli vahan paremmassa kunnossa, joten kuljettaja antoi palaa.
Tootti paalla, jotta ihmiset lakosivat alta pois. Ja sen jalkeen samat ihmiset joutuivat aikansa haukkomaan sakeaa polypilvea.
Noista syista Afrikan tiet ovat taynna keinotekoisia toyssyja. Monet niista ovat sellaisia, etta autot joutuvat kaytannossa pysahtymaan ja ajamaan vinottain yli toyssyn varoen pohjakosketusta.
Talla kertaa, Tansanian puolella, toyssyt ovat pyykkilautamaisia. Viisi vahan matalampaa toyssyraitaa vierekkain siten etta niiden yli pystyy ajamaan sentaan kavelyvauhtia kovempaa.
Mutta tamanhetkiseen olotilaani tuo vaihtoehto tuntuu ikavalta. Olen nimittain juuri jossain maarin pahalla ruikulilla, ja tahan osui juuri hankalahko matkapaiva. Reilun kahden tunnin bussimatka paattaa vuorokauden matkustelun, ja toyssykohtia osuudella on ainakin sata.
Koko ajan saan pelata, etta joudun paatymaan ylioppilaslehtimaiseen blogikirjoitteluun.
Viime yo sujui junamatkaillen vaan ei junassa (eika mitaan fingerpori-vitsia tahan...).
Tasara-rata lienee Afrikan kuuluisin rautatieyhteys. Koko matka Dar Es Salaamista Sambiaan lahelle Lusakaa kestaa kaksi vuorokautta. Tein matkasta kuuden tunnin siivun Sambiassa Kasamasta rajakaupunki Nakondeen.
Juna kulkee valin kahdesti viikossa.
Junan piti saapua Kasamaan yolla kolmelta. Paatin menna asemalle yhden maissa, jolloin selviaisin alkuillan ilman majapaikkaa. (Vuorokausirytmini on muuttunut taalla sen verran radikaalisti, etta oli valtavan vaikea pysya hereilla yhteen asti.)
Kun saavuin asemalle yhdelta, odotustilassa oli satoja ihmisia. Monet olivat ottaneet viltin mukaan ja nukkuivat lattialla. Luultavasti suurin osa oli saapunut paikalle jo paivalla, silla yoaikaan taksit ovat kalliita ja asema on kaukana kaupungin keskustasta.
Kolmen maissa, kun olin ripulin vaivaamana ja vahvan immodiumkuurin syoneena maleksinut, osin makoillut kovilla ja kylmilla penkeilla, joku paikallinen kertoi, etta vierailijoille on oma odotustila. Tuosta ovesta.
Ja nyt han kertoi tuon.
Kavelin ovesta siirtomaaherran askelin, ja siella olikin huone jossa oli houkuttelevasti pehmeita, isoja tuoleja ja sohvia. Junan tuloon tulisi kestamaan viela lahes kaksi ja puoli tuntia, mutta aika meni sen verran nopeasti, etta jonkun verran ehdin torkahdella.
Kun juna puoli kuudelta saapui, hamarasti valaistun ratapihan valtasi kaaos. Junan vaunuista suurin osa on kolmatta luokkaa. Eika niihin myyda paikkalippuja.
Ihmiset ryntasivat ja tungeksivat kohti ovia. Monet hyppasivat junaan ikkunasta.
Mina otin tietenkin rauhallisesti. Piti vaan kavella vaunuun. Mutta mihin vaunuun? Mitaan numeroita tai opasteita ei ollut missaan.
Lopulta loysin paikkani. Verrattuna esimerkiksi Venajan ja Kiinan juniin ja myos pariin muuhun Afrikassa kayttamaani junaan tama oli aika alkeellinen. Ei ollut lakanoita,ei tyynyja.. Olin saanut toisen luokan paikan, ehka ensimmaisessa luokassa olisi ollut nuo mukavuudet.
Oli sentaan viltti. Oma kassini tyynyna yritin nukkua. Samassa loosissa oli nelja, viisi nuorta sallia, jotka olivat unensa jo nukkuneet. Nyt heilla oli aikaa jutella.
Oikeastaan en junassa nukkunut. Mutta toisaalta ripulipaskallakaan ei tavinnut kayda kuin kerran.
Vessa oli...no, afrikkalainen junan vessa.
Afrikkalaisten miesten tapa keskustella on huutaa toistensa paalle, puhua aggressiivisesti. Vahan niin kuin suomalaiset puhuvat humalassa.
Toisten kunnioittaminen ei nayta kuulua takalaiseen kulttuuriin. Kuten olla hiljaa tai edes puhua hiljaksiin kun joku muu yrittaa nukkua.
Eraanlaisia autoilijoita siis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti