Onnellisten maasta

Kohta alkaa olla kotimatkan aika.

"Tyttäreni tiesi, että Suomi on maailman onnellisin maa."

Näin kertoi minulle Sarawakin Kuchingin majapaikkani ystävällinen respavirkailija Kay. Kay oli kertonut hotellivieraansa eksoottisesta kansallisuudesta alakouluikäiselle tyttärelleen.

Ainakin kahdesti muualla kun olen kertonut kansalaisuudestani, olen saanut vastauksena että teillähän on se loistava koulujärjestelmä.

Suomen maine on yhä vahva, mutta ajat muuttuvat. Kymmenisen vuotta sitten suomalaisuudesta ensimmäisenä tuli puheeksi Nokia. Nyt siitä ei enää puhu kukaan.

Omille ennakkoluuloillenikin reissu Kaakkois-Aasian muslimimaissa on antanut näpäytyksiä.

Malesiassa ja Indonesiassa on huomattava muslimienemmistö, ja iso osa naisista käyttää hiukset peittävää huivia. Jopa moni pikkutyttö on puettu huiviin.

Oletin, että musliminaisten suhtautuminen vieraisiin miehiin, etenkin länsimaisiin olisi, jos ei torjuvaa niin ainakin varovaista.

Indonesiassa junamatkalla Malangista Yogyakartaan viereeni istahti nuorehko nainen, huivipäinen Esti.

Esti ja minä Jogjan junassa.

Hän osoittautui puheliaaksi ja kielitaitoiseksi englanninopettajaksi. Hän harmitteli sitä, että indonesialaisten lasten lukutaito ja -harrastus heikkenevät. Syynä tietenkin on kännykkä. Ei aina voi puhua pelkästään kolmannen maailman ongelmista.

Ennen kuin Esti poistui junasta hän kysyi, voisiko ottaa minusta kuvan, jotta voisi esitellä sen miehelleen ja lapsilleen.

Reissuni loppu jo alkaa häämöttää kuin vieressäni Kuala Lumpurissa oleva yli 700-metrinen Merdakan. Parin päivän päästä pitäisi jo olla Suomessa.

Etualalla Malesian kansallismuseo Negara, taustalla häämöttää maailman toiseksi korkein rakennus Merdeka.

Puisto Kuala Lumpurissa.

Olen vähän laiskistunut päivittämään kuulumisia.

Jakartassa olin pari päivää. Kaupunki on sotkuinen ja hikinen, mutta Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian henki oli yhä läsnä Bataviassa, Jakartan vanhassakaupungissa.

Jakartan merkitys kaupankäynnissä 1600-1800-luvuilla oli vahva. Kaupunki oli keskeinen maailman maustekaupassa.

Historiallinen maustevarasto Jakartan painuvassa satamassa.

Laivanlastausta Jakartassa.

Joet Jakartan keskustassa tulvivat herkästi ja vaarallisesti.

Hollannin aikainen Batavian (Jakartan) kaupungintalo.

Nyt Jakartan kohtalo on surkea. Kaupunki vajoaa pelottavasti jopa 30 senttiä vuodessa. Maan alta on imetty pohjavesivarannot, eikä oikein mitään ole tehtävissä. Uusi pääkaupunki on rakentumassa kauas Borneon saarelle.

Lähivuosina Jakarta uppoaa mereen.

Jakartasta piti lentää Singaporeen, ja hyppäys oli valtava. Singapore on siisti, länsimaisen toimiva, kaunis ja etenkin kallis. Tuntui kuin olisin hypännyt ulos omasta kuplastani ja katselisin kaikkea jotenkin ulkopuolelta.

Baarialuetta Singaporessa.

Puisto singaporelaisittain.

Singaporeen lasikuvun sisään rakennettu "pilvisademetsä". 

Chinatown on hieno ja viihtyisä Singaporessa.

Näkymä hotellini kattoterassilta Singaporessa. Pieni olut maksoi 13 euroa.

Matka jatkui takaisin Malesiaan ja historialliseen kauppakaupunkiin Melakaan.

Portugalilaiset valtasivat kaupungin löytöretkiensä aikaan 1511 ja tekivät siitä kauapankäyntinsä sillanpääaseman Kaakkois-Aasiaan. 1600-luvulla Hollanti valtasi kaupungin, kunnes 1800-luvulla tulivat britit.

Nyt kaupunki on Unescon maailmanperintökohde, ja historialliset kujat ja rakennukset keräävät suuret turistimassat. Kaupunkia halkoo sympaattinen, mutkikas Melaka-joki, entinen kaupankäynnin valtaväylä, joka nyt on turistiveneretkien kanaali.

Melaka-joella.

Lintuperspektiiviä Melakan kaupungista.

Melakan hollantilaista keskustaa.

Kalastajia ja kookospalmuja

Useiden sattumien summana päädyin Purwokertoon. Se on kaupunki, johon valkoinen turisti pysähtyy ainoastaan vaihtamaan bussia tai nousemaan junaan.

Mistäkö tiedän?

Majapaikastani. Hotellini RedDoorz oli uusi ja steriili. Patjakin erinomainen, oma suihku ja vessa, siistejä.

Hinta yöltä: seitsemän euroa. Jakartassa minipalkka on 2,5 miljoonaa rupiaa eli noin 150 euroa. Muualla maassa ehkä puolet siitä.

Aamulla tuli ongelma kun iski kakkahätä. Pytty on siisti mutta eihän täällä ole vessapaperia.

Vessan seinässä, pytyn takana luki indonesiaksi, että ei paperia pyttyyn (oletan). Mulla olisi kyllä jemmarulla vessapaperia mutta eipä täällä ole roskakoriakaan. Ei edes huoneessa.

Bussimatkani Jaavan saarella pysähtyi Purwokertoon siitä syystä, että aamuinen bussi Wonosobosta lähtikin vasta puoli viideltä iltapäivällä. Purwokertosta jatkoin henkilöauton kyydissä Pangandaraniin.

Pangandaran on indonesialaisten rantakohde, ja on täällä jonkin verran länkkärituristejakin. Rannalla voi ihastella auringonlaskua, seurata paikallisten kalastajien touhuja ja poseerata paikallisten selfiekameroissa.

Kun Intian valtamerta lähtee kohti etelää, saapuu seuraavaksi Antarktikselle. Tosin paljon ei tarvitse koukata kaakon suuntaan, niin vastaan tulee Australian manner.

Kalasaalis.

Kalastajat työssään.

Selfien pyytäjät päätyivät minunkin kameraani.

Kookosmaitoa ostamassa.

Täältä, Intian valtameren rannalta myös pääsee näppärästi vaikkapa jylhän kauniille Green Canyonille. Tai voi ihmetellä maaseudun arkea. Tekemisen puutteessa vaikkapa kiivetä kookospalmuun.

Green Canyon. Neljä vesipetoa ja maskotti.

Vastavirta oli sen verran voimakas, että vetoni ei riittänyt noille kallioille.

En kokeillut tätä.

Tapasin myös uhanalaisten kilpikonnien suojelijan. Luonnossa konnat melkein kaikki päätyvät synnyttyään petojen kynsiin. Täällä ne munivat suojatuissa tiloissa, ja ne vapautetaan mereen kunhan ovat vähän kasvaneet. Ilmeisesti systeemi toimii.

Ilmeisesti pedon haavoittama kilpikonna ainakin lähti uimaan vikkelästi päästyään hoitajansa käsistä altaaseen.

Olivatkohan nämä 2-3 viikon ikäisiä konnia.

Pilvet

Kun malttaa odottaa, pilvet yleensä karkaavat sopivasti ja aurinko pääsee kurkistamaan. Värjäämään pilvet ja taivaanrannan. Suomaan kuvaajalle tunteen, että nyt!

Näin kävi, myös nyt.

Diengiin, Jaavan ylängöille saaren keskiosiin, suunnitellessani lähtöä moni suositteli Sikunirin vuoren maisemaa auringon noustessa.

Laiskana miehenä pidin kello neljän aamuöistä lähtöä hankalana ideana ja sain kuningasajatuksen: jos auringonnousu on upea, auringonlaskun täytyy olla vähintään kaunis.

Nythän en tietenkään tiedä, mitä menetin.

Dieng on vähän hankalan bussimatkan päässä, niinkuin vuoristossa tuppaa olemaan. Jos alkaa googlata Indonesian matkailunähtävyyksiä, Dieng ei ehkä ensimmäisellä klikkauksella tule vastaan.

Mutta täällä on meininkiä. Turisteja, lähinnä omasta maasta on aika paljon arkipäivänäkin. Uusia majoitustiloja, aika luksustakin mutta jokseenkin kitschiä, nousee koko ajan.

Tällaista estetiikkaa tarjolla Indonesian tulevassa matkailuvaltissa.

Eikä Diengin nousu maisemista jää kiinni.

Tänne oli kiipustamista peltojen pientareita pitkin.

Tässä myös joitakin tyyppejä, joita tuli vastaan.

Tyttö teeviljelmillä.

Poika puussa.

Tuhoisimman äärellä

Mitä Indonesiasta päätyy Suomessa uutisiin asti? No, tulivuorenpurkauksia.

Muistan taittaneeni lehteen pikku-uutisia: laavavirta uhkaa vyöryä lähikyliin. Sen jälkeen asia unohtuu. Tulivuoren nimikään ei jää mieleen.

Siellä jossakin.

Merapi on Indonesian aktiivisin tulivuori.

Istun Jeepin konepellillä. Tästä saa hienon kuvan, kun taustalla jököttää Merapi.

Merapi on Indonesian aktiivisin tulivuori. Sieltä valuvaa laavaa näkyisi todennäköisesti nytkin punaisena hehkuna, jos olisi pimeä.

Nyt on valoisa. Hellettä on eri mittarien mukaan 35 tai 38 astetta. Avomallisen Jeepin mustalle penkille on aika tuskaisa istahtaa. Päiväntasaaja ei ole kaukana, joten aurinko korventaa suoraan taivaanlaelta.

Jeeppikuskini nimi jää kerralla mieleen: Kianto. Tähän asti olen tehnyt matkaa normaalilla henkilöautolla. Lähemmäksi Merapia päästäkseen pitää jatkaa nelivedolla.

Jeeppikuskini Kianto Merapin purkauksen tuhojen muistomerkin äärellä.

Merapi on juuri se tulivuori, jonka purkautumista on Suomessa asti ihmetelty. Naapurikyläläisistä viis, mutta mitä jos tuhkapilvi leviää ja tummentaa maapallon? Mitä jos lentokoneet eivät pääse ilmaan?

Kianto oli 12-vuotias, kun äiti ryntäsi herättämään. Nyt olisi kiire. Auto alle ja pian pois.

Syksyllä 2010 Merapin purkaus oli massiivinen. Laavavirta lohkaisi maaperään sata metriä syvän kanjonin. Sekään ei riittänyt, vaan laavaa valui yli, leveänä vanana läheisiin kyliin. 350 ihmistä sai surmansa. Kianton lähipiiri selvisi.

Jeepillä pääsemme neljän kilometrin päähän tulivuoresta. Siinä kohtaa tullaan kanjonin reunalle. Maa on kivistä ja hiekkaista. Kianto kertoo, että laavamassan paksuus on metrejä.

"Tässä oli leirintäalue, " hän esittelee.

Kanjonin vastapuolella maisema on vehreän rehevää. Tulivuoren purkauksesta levinnyt laava lisää maaperän kasvuvoimaa.

Tällä puolella kanjonin on karumpaa. Kasvillisuus on lähinnä heinikkomaista. Vaivaispuitakin näkyy. 

Uoman kaiversi maahan 2010 tulivuoresta syöksynyt laavavirta.

Turisteja matkalla vuoren rinteeseen.

Kahdeksan kilometriä vuorenrinteestä sijaitseva, purkauksessa vaurioitunut talo jätettiin ennalleen, ja se toimii nyt museona. Seinillä on kuvia tuhoista, esillä on rikkoontuneita tavaroita, kaikki tuhkapölyn peitossa.

Eläimetkään eivät selvinneet. Laavavirta tuhosi muun muassa satoja lehmiä. Kahden luurangot ovat näytillä museossa.

Merapi sijaitsee Yogyakartan lähellä. Viiden päivän oleskelun jälkeen voin jo puhua tuttavallisemmin Jogjasta, Indonesian kulttuurisimmasta kaupungista. Jogja sijaitsee Jaavan saaren keskiosissa.

Tulivuoretkin ovat eräänlaista kulttuuria, mutta selvemmin sitä ovat kaksi valtaisaa temppeliä: Prambanan ja Borobudur. Kummatkin ovat peräisin 700-luvulta. Prambanan on hindutemppeli, Borobudur maailman suurin buddhatemppeli.

Borobudur levittäytyy 2500 neliömetrin alalle, ja sen huippu yltää 35 metrin korkeuteen. Siksi onkin vallan hämmästyttävää, että se oli kateissa ehkä jopa 900 vuoden ajan. 1814 mies nimeltä Thomas Raffles halusi selvittää huhua ja alkoi kaivaa kukkulaa. Ja kas kummaa: esiin tuli temppeli, jossa on yli 500 buddhapatsasta ja lähes 3000 kaiverrettua kuvaa.

Buddhapatsas ilman stupaa.

Prambanan puolestaan muodostuu useasta temppelistä, ja ne ovat vuosien mittaan pahasti tuhoutuneet maanjäristyksissä.

Keskeiset kolme, Brahman, Vishnun ja Shivan kunniaksi pystytetyt on entisöity hyvään kuntoon, mutta alueella on runsaasti kivikasoja. Työtä riittää.

On arvioitu, että ainakin 200 vuotta menee, ennen kuin ne saadaan kuntoon. Siinä ajassa varmasti maa ehtii järistä taas tuhoisasti.

Entisöitävää riittää.

Helle täällä on tukalaa.

Valvova silmä.

Temppelit ovat suosittuja nähtävyyksiä. Lauantaipäivänä Prambananilla oli runsaasti koululaisryhmiä, ja heille opettajat olivat nähtävästi antaneet tehtäväksi haastatella turisteja.

Aika moneen videoon päädyin. Oppilas otti kännykkänsä, luki siitä suunnittelemansa tai saamansa kysymyksen eikä tainnut ihan ymmärtää itseäänkään.

Tässä ollaan sulttaanin uimalassa. Sulttaanilla kuulemma oli tapana tutkailla kylpeviä naisia ja valita parhaat vaimoikseen.