Ihmejää

Jukka Salmela on luistellut uuden maailmanennätyksen Neuvostoliiton Alma-Atassa. Medeon ihmejäällä hänen aikansa...

Suurin pistein tällaisista lauseista Juha Jokisen tai Pentti Salmen äänellä kerrottuna muistan kaupungin nimeltä Alma-Ata. Elettiin 1980-luvun alkua.

Marraskuussa 2025 bussi numero 12 jurnuttaa ylämäkeä Almatysta kohti kaupungin eteläpuolella nököttäviä vuoria. Kaupungin nimikin on vaihtunut.

Luulin vielä eiliseen asti, että Alma-Ata oli alkuperäinen nimi, mutta Almaty on vanhempaa perua. Neuvostoliiton alkuvuosina bolshevikit vaihtoivat kaupungin nimen. Alma-Ata on suomennettuna omenien isä.

Almatyn seudulta on lähtöisin omenalajike Malus Sievers, jota pidetään nykyisten omenalajikkeitten kantamuotona. Täällä lajike kasvaa edelleen luonnonvaraisena.

Kazakstanin itsenäistyttyä 1991 kaupunki sai alkuperäisen kazakinkielisen nimensä.

Bussimatka Almatyn keskustan tuntumasta Medeon laaksoon eikestä kuin puolisen tuntia. Jäästadionin tunnistaa kaukaa kahdesta isosta pikaluistelijahahmosta, jotka on kiinnitetty stadionin päädyn tulostaulun taustalle. Tyhjät lipputankorivistöt johdattavat kohti pääkatsomoa, jonka päässä on stadionin torni.

Almatyn maineikas pikaluistelustadion.

Näkyy se olevan remontissa, kun ylhäältä katsoo.

Luistelustadion on pahaenteisesti ympäröity mainosaidalla. Vahvistuu, että stadion on remontissa eikä sinne ole menemistä.

Medeon eteläpuolella vuoret nousevat korkealle, ja sinne johtaa köysirataa. Mennäänpä katsomaan.

Puolen tunnin köysiratamatkan päässä on Shymbulakin hiihtokeskus, jossa lunta näyttäisi olevan jo aika paljon. Sitä nousee koko ajan lisää lumitykkien tuottamana.

Kazakstan haki vuoden 2022 talviolympialaisia Almatyyn ja lähialueille. Kiina veti pitemmän korren, mutta täälläkin on kovaa yritystä luoda kansainvälinen talviurheilukeskus.

Shymbulak on kuin alppikylä edessä nousevine laskettelurinteineen ja useine ravintoloine sekä hotelleineen.

Köysirata-asema Medeossa.

Köysirata yli talvisen luonnon on useita kilometrejä.

Shymbulakin hiihtokeskus.

Medeon maine ihmejäänä johtuu paljolti siitä, että stadionin on maailman korkeimmalla, 1700 metrissä sijaitseva pikaluistelustadion, ja ilmanvastus ohuempaa. Paikalliset myös vakuuttavat, että vuoripurosta pumpattava jäädytysvesi on puhtaampaa ja siitä tehty jää vähäkitkaisempaa kuin muualla.

Stadion lienee monelle suomalaiselle tuttu. Onhan siellä pikaluistelukisojen lisäksi muun muassa pelattu jääpallon maailmanmestaruudesta. Viimeisin MM-tason kilpailu Medeossa oli 2020 jääspeedwayn MM-kisat. Siitä ei ole mitään haisua, kilpailiko niissä kekkereissä suomalaisia.

Menossa on reissupäivä numero 65, ja se on myös tämän reissun viimeinen. Almaty on ollut mukavan leppoisa paikka viettää päivät ennen lentoa.

Kaupungissa on runsaat kaksi miljoonaa asukasta, mutta yleistunnelma kaupungilla kuljeskellessa on leppoisa. Almaty tuntuu passelilta nimenomaan kuljeskeluun. Suunnassa on helppo pysyä, sillä kaupunki on rakennettu rinteeseen. Alamäki johtaa kohti pohjoista.

Kaupungissa on paljon puistoja ja puistomaisia kävelykäytäviä. Viihtyisiä kahviloita ja monipuolisia ravintoloita on lähes joka nurkan takana.

Tässä talossa asuin.

Maisema makuuhuoneestani.

Viihtyisiä kahviloita Almatyssa on paljon.

Kun kiipeää kaupungin ylle nousevalle Kok Tobe -kukkulalle, voi ihastella kauniita, lumisia maisemia. Sieltä myös saattaa huomata kaupungin yllä leijuvan saastepilven.

Kukkulalla on myös Keski-Aasian omituisin patsas, joka esittää Beatlesia.

Kok Toben tv-torni.

Kaunista kaupunkimaisemaa rumentaa saastepilvi.

Beatles kazakstanilaisittain.

Karlagin miljoona uhria

Matkalla kohti Karlagia.

Arolta puhaltava hyytävä tuuli lennättää lunta lähes vaakasuorassa. Pakkasta on toistakymmentä astetta. Jäätävää kylmyyttä eivät kaksi fleecekertaa ja tuulitakki taklaa.

Voisiko sopivampaa säätä tähän paikkaan ja tunnelmaan osua?

Kazakstanin Karagandassa sijaitseva vankileiri Karlag on yksi Neuvostoliiton Gulag-systeemin pahimpia ja pelätyimpiä. Sen kautta kulki arviolta yli miljoona ihmistä, joista iso osa myös menehtyi leirillä: nälkään, sairauksiin tai luoteihin.

Karlag (suomennettuna Karagandan työ- ja parannusleiri) on itse asiassa paljon enemmän kuin Gulag-leiri. Karlag kattaa alueena lähes kolmasosan Suomen pinta-alasta. Se oli osa Josif Stalinin suunnitelmaa muuttaa Neuvostoliiton syrjäiset alueet tuottaviksi osiksi sosialistista taloutta.

Karlag perustettiin 1931, ja sen hallinnollinen keskus sijaitsi Dolinkassa, pienessä kylässä lähellä Karagandan kaupunkia. Hallinnollinen keskusrakennus toimii nyt museona.

Museon seiniltä.

Oppaakseni ja kuskikseni on lähtenyt Maksim.

"Kun vertaa Magadaniin, se oli enemmän pahuutta. Karlagin tarkoituksena oli rakentaa yhteiskuntaa", Maksim kertoo.

1930-luvulle tultaessa Karaganda oli joukko pieniä paimentolaiskyliä. Alueen maaperästä löytyi yllättäen paljon hiiltä, jonka kaivamiseen tarvittiin työvoimaa. Eikä sitä täällä ollut. Jostakin sitä piti saada.

Tien vieressä ja jopa yllä näkyy useita kaivoksia.

Nykyään Karaganda on Kazakstanin viidenneksi suurin kaupunki, ja siellä on noin puoli miljoonaa asukasta. Kaupunki on käytännössä täysin Gulag-vankien rakentama. Karagandan ympärillä on useita hiili- ja kultakaivoksia. Ne kaikki ovat Gulag-vankien perustamia. Alueen tiet ovat Gulag-vankien tuotosta.

Karagandasta Dolinkaan on lumituiskussa vajaan tunnin ajomatka. Tien varressa näkyy useita kaivoksia. Valtaosa, jos ei kaikki, on edelleen toiminnassa.

Saavumme Karlagiin. Satametrisen päärakennuksen edessä on suihkulähde, joka ammottaa tyhjänä. Rakennuksen päädyssä on Felix Dzerzhinskin patsas. Dzherzhinski perusti Neuvostoliiton pahamaineisen salaisen poliisin Tshekan.

Dzerzhinskin patsaan olemassaolo kertoo paljon Karlagin luonteesta. Tänne tultiin pääasiassa poliittisina vankeina, ja syyt pidätykseen olivat usein täysin toisarvoisia. Jopa nauraminen väärässä paikassa saattoi riittää.

Karlagin päärakennus.

Felix Derzhinski ja taustalla Lenin.

Vankien joukossa oli suomalaisiakin. Museo-oppaani Natasha löytää jostakin suomalaisvankien asiapapereita. Herra Sirviö päätyi tänne, sillä hän oli käyttäytynyt Neuvostoliitossa epäisänmaallisesti. Matti Pakonen oli kieltäytynyt Murmanskissa töistä. Kumpikin sai viiden vuoden tuomion.

Sekä Sirviö että Pakonen olivat todennäköisesti sisällissodan melskeissä paenneet rajan yli Neuvostoliittoon. Kummallekin kävi köpelösti 30-luvulla. Asiakirjat eivät kerro, mikä miesten lopullinen kohtalo oli. Pääsivätkö he vapauteen Karlagista?

Museon seinältä löytyy tilasto ulkomaalaisten vankien määrästä vuoden 1936 alussa. Saksalaisia on 538 puolalaisia 281. Hieman alempana on sarake Finn: 48.

Suomalaisvankien papereita.

Toisen maailmansodan jälkeen ulkomaalaisten vankien määrästä kasvoi huomattavasti. Esimerkiksi isot määrät korealaisia pakkosiirrettiin Kazakstaniin. Sen myötä käymissäni kazakstanilaiskaupungeissa Shymkentissä ja Karagandassa on lukuisia korealaisia ravintoloita.

Museon dramaattisimmat osat ovat kellarissa, jossa huoneisiin on rekonstruoitu "tositilanteita". Yhdessä huoneessa nuket ovat laverinsa vieressä, toisessa kuulusteltavina. Virallisesti takennuksen kellaritilat olivat varastokäytössä eikä papereissa ole merkintöjä kuulusteluista saati kidutuksesta. Todellisuus oli toisenlaista.

Dolinka on edelleen vireä kylä, jossa on noin 3500 asukasta. Aikansa vankien asuinparakit ovat nykyään paikallisten asuntoja. Osa asukkaista on vankien jälkeläisiä. Vankileirin sairaala on nykyään - sairaala.

Sairaala, tyylikästä Stalinin arkkitehtuuria.

Vankien joukossa oli erityisen paljon oppineita, esimerkiksi lääkäreitä ja tiedemiehiä. Syyksi pidätykseen saattoi riittää, että osasi kolmea kieltä. Tekeehän se ihmisen paljon epäilyttävämmäksi ja altistaa vakoiluun. Vai mitä?

Esimerkiksi Dolinkan lääkärit olivat vankeja. Monessa suhteessa vankilan johto toimi käytännöllisesti. Olot vaihtelivat paljon sen myötä, kuka sattui olemaan laitoksen johtajana.

Karagandan keskustassa minua pidetään vähän kummajaisena. Ja niin pidettiin junassakin.

Junamatka Shymkentistä kesti 20 tuntia. Muita ulkomaalaisia en junassa tavannut. Vähän ennen Karagandaan saapumista rullasin muiden esimerkin mukaan patjani ja palautin lakanat vaunuisännälle.

Touhujani katselleet kaksi nuorta, hiukan englanti osaavaa naista ihmettelivät: aiotko sinä todella jäädä Karagandaan?

Sen jälkeen he alkoivat pitää minusta huolta. "Dress yourself, tourist, pue yllesi", he sanoivat pariinkin kertaa junan lähestyessä asemaa. Ja pitivät huolta, että nousin ja lähdin rinkka selässä liikkeelle. Ja halusivat vielä ottaa valokuvankin minusta, kunhan olimme päässeet junasta pois asemalle.

Juna pakkautumisvaiheessa. Yläpedit ovat vähän ahtaita, ja niille aina päätyy, kun ostaa lipun viime tingassa.

Välipysähdyksillä voi käydä ostoksilla.

Aroa riitti.

Väliaseman myyntikioski jossakin Shymkentin ja Karagandan välimaastossa.

Karagandan asemalla tilasin Yandex-taksin, joka jätti minut pyytämäni talon edustalle. Vastapäätä oli ravintola, jonka seinällä luki isoin kirjaimin: Lumi.

Majapaikkani kulmilta.

Näköala huoneestani.

Voittopatsas.

Sotasankarilentäjä.

Kaupunkinäkymää.

Tukahduttamisen uhreja muistetaan myös Shymkentissä. Kazakstan oli kovilla Stalinin hirmutekojen aikaan 

Aralin aava ulappa

Siinä se nyt aukeaa silmien alla. Aava, uljas Aralin ulappa. Sääli vain, että yksi olennainen asia puuttuu: vettä ei näy missään.

Mujnak oli suurin ja tärkein kaupunki Aralin etelärannalla - silloin, kun ranta vielä sijaitsi Mujnakissa. Nyt täältä on vesirajalle matkaa 140 kilometriä.

Ruostuneita laivanraatoja lojuu hietikolla. Niiden kulmilla voi kuljeskella ja aistia tunnelmaa. Jokseenkin surullista tunnelmaa.

Mujnakin komeat rantatöyräät laivaraadon taustalla.

Aral oli aikoinaan maailman neljänneksi suurin järvi.

Rantatörmät ovat korkeat ja komeat. Voi hyvin kuvitella, miten Aralin aallot joskus liplattivat ja auringonsäteet heijastuivat sinisestä järvestä. Toisaalta sitä on vaikea kuvitella, kun katsoo ympärille.

Tuuli suhisee korvissa. Hiekasta nousee yksittäisiä, vaivaisia tupsuja. Elämää ei juuri ympärillä näy.

Toista oli 1960-luvun alkuun asti. Kalaisa järvi tarjosi elantoa ainakin kymmenille jollei sadoille tuhansille. Satamat olivat täynnä elämää.

Aral ei ollut mikään pieni järvi. Kooltaan se oli viidesosan Suomen pinta-alasta. Aral oli maailman neljänneksi suurin järvi. Suurempia olivat ainoastaan Kaspianmeri, Yläjärvi Yhdysvaltain ja Kanadan rajalla sekä Victorianjärvi Afrikassa.

Yhdeksän vuotta sitten järvi oli kuihtunut näin pieneksi.
Nyt taitaa sinistä näkyä vielä vähemmän.

Mujnakin kaupungin rajalla. Kaupungin kirjoitusasu karakalpakin kielellä.

Amudarja on toinen kahdesta isosta joesta, jotkä lähtivät Keski-Aasian vuorilta ja laskivat vetensä Araliin. Gulamin kyydissä olen matkalla Hivan kaupungista kohti Aralia, kun ensimmäisen kerran ylitämme kerran niin massiivisen joen.

Nyt joki on sillan kohdalla pari kapeaa uomaa, joissa on niin vähän vettä, että liikennöintiä joessa ei enää ole.

Ennen niin mahtava Amudarja.

Puuvilla on edelleen tärkeä kasvi täällä.

Amudarja ja pohjoisempana, Kazakstaniin puolella Syrdarja kuljettivat vuolaasti vettä Araliin, ja siitä Neuvostoliiton johto sai 1950-luvulla mahtavan idean. Miksei jokia voisi hyödyntää? Viisaat miehet päättivät luoda Keski-Aasian kuiville aroille kastelusysteemin eli rakentaa kanavia. Etenkin Uzbekistanista haluttiin tehdä suuri puuvillan tuottaja.

Lopulta kävi niin, että vettä ei enää juurikaan päätynyt Araliin eikä sitä toisaalta kovin paljon päätynyt puuvillapelloillekaan. Ei mennyt niinkuin Strömsössä.

80-luvulta lähtien vesiala hupeni huomattavasti, ja jäljelle jääneen järven suolapitoisuus kasvoi niin, että kalat kuolivat. Tuuli alkoi kuljettaa maan pinnalle jäänyttä hienoa suolaa ja myrkyllisiä torjunta-aineiden jäämiä kauas ympäristöön.

Nykyään Aral muodostuu useasta pienestä järvestä. Vuonna 2008 näin Araljärven tilanteen Kazakstanin suunnalta, jossa Aralskin kaupunki oli tärkein satama- ja kalateollisuuskaupunki.

Silloin Kazakstanissa oltiin optimistisia, että järven kuihtuminen on saatu käännettyä, ja pohjoisosassa järveä tilanne edelleen onkin vähän parempi kuin Uzbekistanissa. Aralin pinta-ala on kutistunut alle kymmenesosaan alkuperäisestä.

Nukus on yllättävän viehättävä kaupunki.

Paikallinen nakkikioski.

Tässä kahvilassa söin maukkaan leivoksen, join capuccinon ja kirjoitin päivän blogin.

Taustalla vasemmalla Nukusin kuuluisin rakennus, Savitski-museo.

Kirjoittelen Aral-tarinaa Nukusin kaupungissa. Nukus on autonomisen Karakalpakstanin (jälleen yksi ...stan) pääkaupunki, täysin neuvostoliittolainen kaupunki leveinen pääkatuineen ja brutalistisine arkkitehtuureineen.

Aralin kuihduttua Karakalpakstanista hävisi tärkein elinkeino, ja alue on syrjäytynyt entistä pahemmin. Alueena Karakalpakstan käsittää noin kolmasosan koko Uzbekistanin pinta-alasta.

Nukus ei varsinaisesti herätä intohimoja satunnaisessa kävijässäkään, mutta kellertävälehtisten puiden varjostamia katuja on ihan rentouttava kävellä. Samarkandin, Buharan ja Hivan jälkeen on tavallaan virkistävä kuljeskella kaupungissa, jossa ei ole mitään listaa rakennuksista, jotka on "pakko nähdä" tai asioita, jotka on "pakko tehdä".

Hieman yllättäen Nukusista löytää hyvin viehättäviä lounasravintoloita ja kahviloita.

Eilen illalla kaupungista löytyi viihtyisä olutbaari, jossa ruokailun ja oluttuoppien ohella pääsi seuraamaan jalkapallomaailman himotuinta klassikkomatsia Real Madrid-Barcelona, ja ottelu herätti intohimoja myös Nukusissa. Baari täyttyi niin, että minun piti lusikoida (maukas, lihaisa) keittonikin baaritiskin äärellä.

Sivumainintana: keittoni sekä neljä isoa tuoppia suodattamatonta Sarbastia maksoivat yhteensä 6 euroa.

Käynti West Bar Cafessa oli sikäli nostalginen, että en muista sitten Apteekin kulta-aikojen milloin viimeksi vaatteeni olisivat baarikäynnin jälkeen lemunneet näin ikävästi tupakalle. Onneksi hotellissani on pyykkäyspalvelu.

Hiva vähän jälkeen auringonlaskun.

Hivassa tuntuu kuin kuljeskelisi menneessä ajassa.

Auringonlasku Hivan muurien takana.

Hivan Itchan Kala on muurin ympäröimä.

Jos äsken tuli mainittua Hivan kaupunki vähän negatiivisessa yhteydessä, niin kaupunkihan on vallan viehättävä, viehättävin tällä reissulla kokemani.

Hivan keskusta, Itchan Kala on hienoin esimerkki Keski-Aasian islamilaisesta arkkitehtuurista. Se oli ensimmäinen paikka Uzbekistanissa, joka pääsi Unescon suojelulistalle, ja nykyään se on Samarkandin ja Buharan ohella osa turistibussien matkailureittiä.

Hivassa kuljeskellessa pääsee tunnelmaan, jossa pystyy kuvittelemaan menneet vuosisadat ja olemaan kuin osana jatkumoa. Etenkin auringonlaskun ja illan  hämärtymisen hetket ovat kauniita.

Enpä ole juuri tullut pohtineeksi, että täällä historia on jotakuinkin yhtä vahvaa kuin tunnetummissa Mesopotanian tai Niilin laakson kulttuureissa. Hivan historia yltää Keski-Aasian muinaisen Khorezmin valtakuntaan, joka eli kukkeinta kauttaan ajanlaskumme ajan alkuvuosisatoina ja myös jo satoja vuosia ennen sitä.

Vanhasta Khorezmin ajasta muistuttavat konkreettisesti useat linnoitukset autiomaassa. Monet näistä olivat piilossa arkeologeiltakin vielä sata vuotta sitten.

Ayaz Kala oli kiinnostavin käymistäni linnoituksista.

Täällä on ollut elämää viimeksi noin 1700 vuotta sitten.

Tuprak Kala oli kuninkaitten asuinpaikka.

Nukusin lähellä sijaitseva Mizdahkan on nekropolis,
ikivanha hautausmaa kuin muinainen kaupunki.