Ha Giang - kaunista Vietnamia

Kiemurtelevia serpentiiniteitä, solan ylityksiä, horisontissa kymmeniä, usvaan hiipuvia karstikallioita, asukkaita töissä riisipelloilla tai kantamassa risukuormia. Sadoittain moottoripyöriä, kaikkialla.

Ha Giang Vietnamin koillisessa kulmassa, Kiinan rajan tuntumassa on yksi kauneimpia seutuja missä olen käynyt.

Kiertelin aluetta kolme päivää moottoripyörän selässä. Itse en uskaltautunut ohjaamaan, mutta "takapenkiltä" oli mukava katsella ja ihmetellä.

Moottoripyörän vuokra kuljettajineen ja bensoineen maksoi kolmelta päivältä sata euroa, majoitukset ja ruokailut toki päälle, mutta rahasta matkustelu näillä ei kulmilla jää kiinni.

Annetaan kuvien kertoa.

Tässä joitakin ihmisiä, työssään tai muuten vaan.

Turisteja on aika paljon, ja poseerauspaikkoja riittää.

Moottoripyörä ja kuski.

Paikallisille lipputorni Kiinan rajalla Lung Cussa on tärkeä.

Ankan teurastusta ja muuta hmong-arkea

Aluksi ankalta katkaistiin kaula. Talon isäntä juoksutti veret kulhoon ennen kuin alkoi kyniä ankkaa. Hän asetti ankan kattilaan ja alkoi kaataa kuumaa vettä päälle.

Ankan pää vielä kevyesti liikkui, vaikka kaula retkotti kattilan reunaa vasten.

Vietnamissa ollaan vieraskoreita ja pannaan pöytä koreaksi, kun vieras saapuu.

Ankka on kokenut kovia.

...ja päätyy pataan.

Ankan varpaat emäntä Chin käsissä.

Sapan kaupunki on pohjoisessa, lähellä Kiinan rajaa ja sijaitsee 1500 metrissä. Hotellihuoneen ikkunasta näkyy kaupungin takana 2000-metrisiä huippuja.

Sapa.

Päivän, tai itse asiassa kahden, ohjelmana on suunnata vuorille, ja yöllä asetumme kotimajoitukseen, esittelee oppaani Silver.

Pian alkaa sataa, ja jyrkkä mäki on mutainen. Tarkkana pitää olla. 2000 metrin huippu menee sumussa. Iltapäivällä laskeudumme vuoren takaa kohti laaksoa ja kuljemme usean kylän läpi.

Taustalla sumussa 2000-metrinen.

Iltapäiväksi sade laantuu ja näkyvyyskin vähän paranee. Maisema on perinteistä vietnamilaista riisipellon reunaa. Terassiportaittain rakennettua, ja sitä on kaunis katsella. Välillä taustana on usvan takaa erottuvia kukkuloita tai laakson vastakkaisen rinteen pikkukyliä.

Monin paikoin kävelyreitit ovat hankalan jyrkkiä mutta pääosin betonipäällysteisiä. Täällä ei monellakaan ole varaa autoon, joten mopoliikennettä on runsaasti.

Siellä näkyy polku, josta olemme tulossa.

Mutainen polku.

Olen maksanut kahden päivän vaelluksesta, johon on tehty karkea suunnitelma. Kun alkaa jalka painaa ja päiväkin hämärtyä, Silver ottaa yhteyttä sopivan matkan päässä sijaitsevaan taloon, joka on mukana vaelluksia järjestävän organisaation listalla.

Päädymme 16,5 kilometrin vaelluksen päätteeksi majoittumaan Lao Chain kylään taloon, jota emännöi Chi. Hän tekee itsekin opaskeikkoja ja puhuu hyvää englantia, kuten oma oppaani Silver.

He kumpikin ovat etnisesti hmongeja, joita on Vietnamissa ja naapurimaissa useita miljoonia. Pääsen tutustumaan hmong-perheen arkeen, jossa ruokailu on isossa osassa.

Ison tuvan reunassa on "keittiö", jossa muun muassa ankka teurastettiin. Vieressä on tulisija. Pari halkoa palaa pienellä liekillä, ja niiden päällä porisee kattila, jossa ankka kypsyy. Tulisijan viereen olemme asettaneet päivän vaelluksesta märät vaatteemme.

Tulisijan viereen löytää myös perheen koira, joka haluaa lämmitellä. Vuoristoseudulla sadepäivän lämpötila jää selvästi alle 20:n.

Majapaikkani tupa.

Vanha emäntä.

Koira lämmittelemässä.

Samalla kun ankka kiehuu kattilassa, Chi ja perheen vanhin, 15-vuotias poika valmistavat muun osan ruokaa.

Pian ruoka alkaakin olla valmista, ja kokoonnumme keskellä suurta tupaa olevan pienen pöydän ääreen. Jokaiselle täytetään riisikuppi. Pöydällä on kymmenisen eri astiaa täynnä ruokaa. Ankkaa, possua, puhvelinlihaa, kevätkääryleitä, pinaattia.

Chi nostaa pöydälle myös aterian kohokohdat: ankan verestä valmistettua vanukkaan tapaista sekä ankan pään ja kynnet.

Tässä kohtaa ylpeänä kehun, että kaikkea rohkenin maistaa, ja valtaosa oli hyvää, jopa oikein maukasta.

Ruokailijoilla ei varsinaisesti omia lautasia ole. Riisikippoihin nostetaan ruokailutikuilla kustakin kulhosta omaan tahtiin. Isäntä tarjoaa omatekoista riisiviinaa, joka on yllättävän juotavaa.

Kun kuulin kotimajoitusmahdollisuudesta, en heti arvannut, että suihkuvesi on sopivan lämpöistä, vessa on siisti ja vessapaperikin laadukasta. Myös wifi on tarjolla, joten nettiin pääsee. Perheen nuorimmainen, 11-vuotias tyttö tottuneena hakeekin telkkarista Youtube- ja netflix-kanavia.

Ruoka on valmista. Emäntäni Chi takana vasemmalla, oppaani Silver oikealla.

Sadepäivää usein seuraa poutasää. Niin nytkin.

Toisena päivänä pääsimme ihailemaan edellisenä päivänä laakson vastarinteessä kulkemiamme reittejä.

Kävelimme jälleen upeiden kylien läpi, ja voisi yhteenvetona todeta, nyt illalla kirjoitellessani, että jalat ovat aika lailla puhki, mutta maisemat olivat ihan huikeat!

Vaelluksen toisen päivän maisemat olivat selkeämpiä.

Vauvasta asti täällä totutaan mopokyyteihin.

Huikea maisemapäivä sen sijaan ei osunut siihen päivään, kun nousin köysiradalla ihastelemaan koko Indokiinan korkeinta huippua. Fansipan on 3143-metrinen, ja maisemat ovat suurenmoiset.

Harmi että maisemat pääsin näkemään ainoastaan matkailuesitteistä, sillä pilvet ympäröivät sankkoina vuorenhuipun.

Sinne pääsee uuvuttavan, pitkän päivän kiipeämällä tai vartissa köysiradalla. Tällä kertaa valitsin helpomman tavan.

Maisemaa matkalla Fansipaniin köysiradalla kopista katsottuna.

Maisemista huipulla ei tämän enempää jäänyt.

Tähän vielä muutama kuva poluilla ja kylissä tapaamistani ihmisistä.

Sankarien kaupunki

Miehen hymy on muikean leveä, kun hän suuntaa katseensa kohti yläilmoja ja antaa lipun liehua. Vieressä nuorempi mies pitää kiinni pikkulapsesta, joka vähän vakavampana heiluttelee jonkinlaista soihtua.

Ollaan ytimessä. Näitä kommunistinen maailma on tykännyt rakentaa: voiton monumentteja. Kaupungin keskellä, massiivisia, korkealla mäellä.

Dien Bien Phu on patsaansa ansainnut, jos sen kriteerinä ovat suuret taistelut. Täällä, koillisessa Vietnamissa ranskalaiset kärsivät katkeran tappion 1954. (päivää sen jälkeen kun Roger Bannister oli ensimmäisenä juossut haamumailin, toim. huom.) Täällä päättyi ensimmäinen Indokiinan sota ja samalla Ranskan siirtomaavalta Kaakkois-Aasiassa.

Toinen Indokiinan sota tunnetaankin meillä paremmin nimellä Vietnamin sota.

Vietnam osaa ottaa voitostaan kaiken irti. Dien Bien Phon keskustassa olevaa kukkulaa kutsutaan ytimekkäästi nimellä A1, ranskalaiset tuntevat sen Elianena. Kukkulalla on museoituna juoksuhautoja, vankityrmiä, pommin räjähdyksen jättämä iso monttu sekä hautakiviä.

Kukkulan juurella on sankarihautoja. Useat sadat, ehkä jopa tuhannet haudat on kaikki koristeltu samalla tavalla. Joidenkin hautakivien taakse on raaputettu vainajan nimi. Hautausmaan ympärillä massiiviset, kullatut patsaat vartioivat ja surevat uhreja.

Vieressä on mahtipontinen museo, jossa sentään on englanninkieliset selitteet sadoille kuville ja esineille.

Tietokilpailufriikeille tärppitietona: Ho Chi Minh oli aiemmin Nguyen Sing Cung.

Museokuvaelmaa: sotajoukkojen komentaja, kenraali Vo Nguyen Giap esittelee Ho Chi Minhille strategiaansa.

Museossa on 360 astetta kiertävä, sodan tapahtumia esittelevä seinä-/kattomaalaus.

Museo valmistui kymmenisen vuotta sitten.

Saan kierrellä pyhiä paikkoja jokseenkin yksinäni. Museossa minut yllättää kaksi, ehkä lukiolaistyttöä: "Saammeko haastatella sinua? Tallenname myös haastattelun."

Mikäpä jottei, mutta heidän huolellisella englannilla muotoilemat kysymyksensä yllättävät minut täysin: "Mitä mieltä olet sukupolvien välisestä kuilusta?", "Miten sitä saisi pienennettyä?"

Minä olen kovasti yrittänyt esittää yksinkertaisempia kysymyksiä ja toiveita paikallisille, kuten että saisinko haarukan? Tai että miten tätä syödään?

Ihmiset ovat täällä hirmuisen avuliaita ja ystävällisiä, mutta englantia juuri kukaan ei puhu. Olen opetellut vietnamiksi tervehtimään, sanomaan kiitos ja näkemiin. Tuntuu, että osaan näillä opein vietnamia jo paremmin kuin moni täällä englantia.

Laos sijaitsee muutaman kymmenen kilometrin ja yhden vuorijonon päässä täältä, mutta maat ovat hyvin erilaiset.

Vietnamin puolella illan hämärtyessä katujen yllä syttyvät useat "jouluvalot". Katujen varsilla on paljon tekstejä isoin kirjaimin, ja ne loistavat pimeässä illassa neonvaloin.

Karaokebaarin listalta voisi olla vaikea löytää mitään mitä osaisi.

Ravintoloita ja etenkin kahviloita on paljon, mutta ruokalistoista ei meinaa saada mitään tolkkua.

Tänään söin lounaaksi maukkaan kevätrulla-aterian, joka tosin piti itse koota. Viisastuin vastaisen varalta ja kirjoitin muistiin ruoan: Nem nuong Nha Trang. Ensi kerralla osaan paremmin.

Illallisen jälkeen etsiskelin baaria, jossa voisin nauttia oluen ja kirjoittaa päiväkirjaa. Oli liikaa toivottu, mutta vastapuristettu guavamehu maistui hyvältä ja pihan kalusteet olivat vallan sympaattisia.