Hondurasin ylänköjen (ainoa) reissaaja

Päivän lounas on valmiina. Grillattua kanaa, oheen bataattia, avokadoja, vähän riisiäkin. Tulista tabascoa tarjolla ja juomaksi tuorepuristettua ananasmehua.

Ruoka on pääosin ollut tosi maukasta.

Olen Hondurasin ylängöillä pikkuruisessa kylässä nimeltä La Campa. Ruokapaikan tiskin taakse jostakin löysi nainen, kun hetken aikaa köhin. Näytti hiukan hämmästyneeltä mutta otti tilauksen vastaan.

Kylässä on kirkko, kaupungintalo, hotelli ja ravintola. Kirkon takana metsäiset rinteet nousevat jyrkästi. Vähän kauempana on kylän vetonaula, kanjoni, jonka yli pääsee seikkailemaan köysiradalla. Minulta jäi väliin.

La Campan kirkko on sisältä lautakattoinen. Julkisivu on kaunis. Taiteellistakin silmää on käytetty. 

Kylän keskusta, kirkkokin näkyy hevosenkengittäjän pihamaalta.

Näissä maisemissa pääsisi köysirataseikkailuun.

La Campan idyllistä keskustaa.

Hondurasin maaseudulla oon käynyt jo useassa kaupungissa, pienissä ja vähän isommissakin. Niillä on kummallisia nimiä kuten Kiitos (Gracias) ja Toivo (Esperanza). Rahayksikkö on melkein kuin rakkaus (lempira).

Nimien lisäksi paikoista ja etenkin niiden ihmisistä huokuu ystävällisyys. Todellisuus täällä näyttää ihan erilaiselta kuin maan väkivaltainen maine.

Viihtyisät ravintolat ja kahvilat keräävät paikallista väkeä. Eivät täällä kaikki ole köyhiä.

Tähän asti näkemäni kaupungit ovat tunnelmaisia ja kauniita. Näille voi povata turistista tulevaisuutta, jos Honduras onnistuisi vähän kohentamaan mainettaan ja pienentämään murhalukujaan.

Mutta ei turisteja liiaksi ole. Kolmeen päivään en ole nähnyt ketään länkkäriä.

Maan kaunein kaupunki lienee Gracias, joka oli 1600-luvulla koko Väli-Amerikan pääkaupunki.

Gracias

Näkymä hotellistani Graciasissa sen jälkeen kun Hurrikaanin tuomat sateet alkoivat hellittää.

Hondurasin (ja Guatemalan sekä Belizen) kaupunkeja tuntuu yhdistävän epämääräiset bussiasemat. Meno on kuin vanhojen kotimaisten leffojen huutokaupoissa. Konduktöörit huutavat paikkakuntien nimiä toinen toista kovempaa ja kilpailevat asemalle saapuvista ihmisistä.

Bussiasemalla näkee maan köyhyyden. Useat raajarikot joko kerjäävät suoraan tai yrittävät myydä pientä purtavaa.

Kun usein pölyävälle mutta viime päivinä kuraiselle asemalle saapuu bussi, jostakin sen oven lähistölle pörhältää joukko tuktuk-takseja.

Graciasin asemalla.

Bussit ovat täällä tosi surkeita. Kun matkasin Graciaan, bussi äkkiä sammui. Konduktööri nappasi jostakin pakkauspahvia suojakseen ja laskeutui selälleen bussin alle korjaamaan jotakin.

Ja kas: kohta bussi taas liikkui sammuakseen varttia myöhemmin uudelleen. Siinä vaiheessa kaikki vaihdoimme paikalle saapuneeseen toiseen bussiin.

Ai niin, hurrikaani Julia pyyhkäisi läpi Hondurasin. Ei se ehkä ihan osunut mun kohdalleni, mutta vuorokauden ajan vettä satoi rankasti. Näiltä kulmin se ylitti mantereen Karibianmereltä Tyynenmeren puolelle.

Pari päivää Hurrikaanin jälkeen kuljin bussilla La Campaan. 16 kilometrin matkaan meni toista tuntia, ja välillä kuljettiin vuolaasti virtaavan puron poikki.

Telkkarista just katseleen livekuvassa idempää Hondurasia, ja joki virtaa vauhdikkaasti metsiköissä ja kylien kaduilla.

Graciasissa joki virtasi vauhdikkaasti hurrikaanisateiden jälkeen.

Hiipuvat papukaijat

Papukaijat alkavat käydä vähiin. Copan Ruinasissa Hondurasissa pääsin sentään poseeraamaan harvinaisen värikkäässä seurassa.

Muutaman kilometrin päässä kaupungin keskustasta on eräänlainen lintujen kuntoutuskeskus.

Kuvan papukaijat ovat entisiä lemmikkejä, salapyydystyksen uhreja. Ne eivät enää pysty lentämään, eikä niillä ole mitään intoa yrittää paeta ympäröivään sademetsään.

Monet papukaijalajit alkavat olla uhanalaisia. Sademetsien tuhoaminen vie niiltä elintilaa.

Apatia on voittanut.

Häkeissä on silti lintuja, jotka pääsevät vapauteen, kunhan niiden arvioidaan selviytyvän vapaudessaan.

Copan Ruinasin laitamilla sijaitsee vanha Copanin rauniokaupunki. Mayojen vuoteen 900 asti asuttama kaupunki oli yksi maya-kansan merkittävimmistä.

Mayojen kultakaudella lintuja oli runsaasti. Mayoille linnut olivat pyhiä, erityisesti ara-papukaija. Linnuthan olivat ainoita, jotka saattoivat kuljeskella maan ja taivaan välillä, toimia sanansaattajina. Niistä oli pidettävä hyvä huoli, ja ne olivat mayoille pyhiä.

Käyn Copanin portista sisään. Kirkasväriset papukaijat lentelevät rauniokaupungin puiden latvoissa. Turistit yrittävät tarkentaa niihin kameroitaan.

Verrattuna Guatemalan Tikaliin Copanista puuttuu mahtipontisuus. Copanissa sen sijaan on ollut taiteellista väkeä.

Missään muualla aikansa kaupungissa ei ole niin tarkkoja ja yksityiskohtaisia kaiverruksia kuin Copanissa. Monet kuninkaat ovat halunneet ikuistaa itsensä, ja näköispatsaat ovat tainneet olla muotia. Tosin mistähän minä voisin tietää, minkä näköisiä 1400 vuoden takaiset kuninkaalliset ovat olleet.

600-700-lukujen vaihteessa hallinnut jäniskuningas ei kuulosta sotaisalta. Häntä pidetään kuitenkin Copanin merkittävimpänä maya-hallitsijana. Kuvassa hän vanhana...

...ja patsaan selkäpuolella nuorena.

Näissä kaiverruksissa kuitenkin näkyvät persoonat, ja niissä näyttäisi maallikon silmin kukkivan myös huumori. Liekö myös karikatyyria?

Mutta mikä tärkeintä Copanin mayat ovat kaivertaneet ilmeisen tarkasti myös kansansa historiaa. Sitä nykypäivän arkeologit yrittävät selvittää.

Kun aikanaan rauniokaupunki löydettiin, monin paikoin eroosio oli vienyt kiviä kauaskin omalta paikaltaan, ja palapelin kokoaminen on työlästä, mutta voisinpa kuvitella sen olevan alalla myös valtavan kiehtovaa.

Hieroglyfisiin portaisiin on tallennettu 400 vuoden historia. Arkeologeilla on työsarkaa.

Tarinaa tämäkin kertoo.

Copanissa on idyllinen tunnelma.

Suomalaiset ehkä tuntevat Hondurasin Teuvo Hakkaraisen hammaslääkärireissuista, tai siitä, että San Pedro Sula on arvioitu maailman murhapääkaupungiksi. Ja tietenkin myös siitä, että vuonna 1969 Honduras ja El Salvador aloittivat jalkapallomaaottelun kähinän myötä sodan.

Siihen nähden, että Hondurasista ei juuri mitään positiivista Suomeen asti kanna, on ollut yllättävä havaita, miten viihtyisä kaupunki Copan Ruinas on.

Kaupunki sijaitsee Guatemalan rajan tuntumassa vuorenrinteiden kääntyessä jokilaaksoksi. Jyrkiltä kaduilta kaupunkimaisema on moneen suuntaan silmiä hivelevää. Kadut ovat nupukiveä, rakennukset varsin hyväkuntoisia, kolonialistisen arkkitehtuurin peruja.

Ravintoloita ja kahviloita on runsaasti, ja monen terassilta maisemat ovat kauniit ja rauhoittavat: vihreää, kumpuilevaa metsämaisemaa riittää. Ravintolat on sisustettu länsimaisen viihtyisästi, ja ruokakin on maukasta. Ruokakulttuuri on hyvin meksikolaista tortilloineen, papuineen ja avokadoineen.

Eurooppalaisia turisteja ei täällä ole kovin monta näkynyt. Paikalliset sen sijaan täyttivät Copanin rauniot. Nyt on meneillään hondurasilaisten lomaviikko. Syysloma.

Verkkainen sade rummuttaa majapaikkani oleskelutilan kattoa. Vieressä odottaa kuppi cappuccinoa. Huomenna jatkan matkaa kohti Hondurasin sydänmaita. Saapa nähdä, millaista tarinaa kertoo seuraava päivitys.

Copan Ruinasin Plaza on viehko.

 Kotikatuni.

Copan Ruinasista on vaikea ottaa kuvia ilman sähkölankojen viidakkoa.

Kukko-olutta ja Tikalin ihmeitä

Guatemalassa reissumiehen arki on toisinaan ihan samanlaista kuin Suomessa. Voi esimerkiksi viettää rattoisan hetken Kukko-olutta järvimaisemassa siemaillen.

Toisinaan arki on ihan erilaista, kuten vaikka nyt matkustaminen "paikallisbussissa" maan syrjäseudulla.

Ja sitten on ne jutut, jotka Guatemalassa ovat ihan ylivertaisia. Noin vuonna 900 autioitunut Tikal oli aikansa metropoli. Mayojen kaupungissa asui jopa 250 000 ihmistä.

Verrattuna muihin näkemiini rauniokaupunkeihin Tikal on valtava. Pyramideja ja temppeleitä putkahtelee näkyviin vartin välein, kun rauhallisesti kävelee. Nimenomaan putkahtelee, sillä kaupunki on nykyään sademetsää, ja yllättävät maisemat avautuvat esiin yhtäkkiä.

Toisinaan kahden pyramidin väli on paljon pitempikin. Tikalia ei yhdessä päivässä ehdi kokonaan koluta.

Metsäpolkuja kuljeskellessa huomio saattaa kiinnittyä puiden latvoissa kulkeviin apinoihin tai alempana huhuileviin tukaaneihin, kun jostakin paljastuu taas uusi, entistä komeampi rakennelma.

Komeita Tikalin temppelit nimenomaan ovat. Ne ovat erityisen jyrkkäseinäisiä, korkeimmat 45-metrisiä.

Suurin, maineikkain ja varmasti myös kuvatuin on kuningas Jasaw Chanin kunniaksi noussut Suuren jaguaarin temppeli, jonka suojiin kuningas haudattiin vuonna 734.

Temppelin portaista riittävän moni turisti on pudonnut kuolemaansa, ja nyt sinne kiipeäminen on kielletty. Ja kyllähän portaat vähän pelottavilta vaikuttavatkin.

Gran Plazan aukion vastapäätä sijaitsevan Templo II:n portaille sen sijaan pääsee, ja sieltä saa makeita kuvia pyhimmästä temppelistä. Sinnekin tosin pääsee kapuamaan vain puisia portaita, jotka on kyhätty turistien iloksi.

Tämä ei ole Gran Plazalla vaan kauempana. Kaunis vihreä maisema tästä...

...tämän näkymän joku saattaa tunnistaa Tähtien sota -leffasta.

Tikalista jatkoin Lanquiniin, josta aiempi bussikuva on napattu. Pienen Lanquinin lähettyvillä on Semuc Champey, erikoinen muodostelma perättäisiä lampia, joista vesi liikkuu pieninä putouksina ja monissa eri tasoissa.

Tässä oli kiva käydä uimassa.

Lammet sijaitsevat erikoisesti kuin toisessa kerroksessa, sillä niiden alapuolelle syöksyy voimalla kuohuva koski.

Takana oleva koski syöksyy vauhdikkaasti maan alle.

Niiden vierestä pääsee kiipustamaan aika ylös, josta näkymä lammille on mainio. Sen jälkeen teki kutaa hypätä kirkasvetiseen lampeen uimaan.

Matkalla näköalapaikalle. Kun tarkasti katsoo, vasemmassa reunassa alhaalla on juottoasema. Sai sieltä myös mandariinin.

Näköalatasanteelta katsottuna Lammet näyttävät tältä.

Matka Tikalin naapurikaupungista, turistisesta Floresista ei ole kartalla kovin pitkä, mutta kyllä siihenkin vaan yhdeksän tuntia meni.

Bussimatka keskeytin hetkeksi, kun piti odotella sopivaa lossia. Kolmannen kuvan lossiin mahduimme.

Sama huvi kaikkialla. Kyläläiset olivat kokoontuneet ihmettelemään ojaan ajanutta autoa bussireittimme varrella.

Vielä muutama kuva Floresista, josta Kukko-kuvakin on. Onpa muuten nyt tarjolla kamalasti kuvia itsestäni, mistähän sekin kertoo...

Päivän ruoka-annos. Cevicheä floresilaiseen tapaan.

Floresin katuja.

Turistiaika ei ole kiivaimmillaan. Venekuski odotteli apaattisena asiakkaita.