Ankan teurastusta ja muuta hmong-arkea

Aluksi ankalta katkaistiin kaula. Talon isäntä juoksutti veret kulhoon ennen kuin alkoi kyniä ankkaa. Hän asetti ankan kattilaan ja alkoi kaataa kuumaa vettä päälle.

Ankan pää vielä kevyesti liikkui, vaikka kaula retkotti kattilan reunaa vasten.

Vietnamissa ollaan vieraskoreita ja pannaan pöytä koreaksi, kun vieras saapuu.

Ankka on kokenut kovia.

...ja päätyy pataan.

Ankan varpaat emäntä Chin käsissä.

Sapan kaupunki on pohjoisessa, lähellä Kiinan rajaa ja sijaitsee 1500 metrissä. Hotellihuoneen ikkunasta näkyy kaupungin takana 2000-metrisiä huippuja.

Sapa.

Päivän, tai itse asiassa kahden, ohjelmana on suunnata vuorille, ja yöllä asetumme kotimajoitukseen, esittelee oppaani Silver.

Pian alkaa sataa, ja jyrkkä mäki on mutainen. Tarkkana pitää olla. 2000 metrin huippu menee sumussa. Iltapäivällä laskeudumme vuoren takaa kohti laaksoa ja kuljemme usean kylän läpi.

Taustalla sumussa 2000-metrinen.

Iltapäiväksi sade laantuu ja näkyvyyskin vähän paranee. Maisema on perinteistä vietnamilaista riisipellon reunaa. Terassiportaittain rakennettua, ja sitä on kaunis katsella. Välillä taustana on usvan takaa erottuvia kukkuloita tai laakson vastakkaisen rinteen pikkukyliä.

Monin paikoin kävelyreitit ovat hankalan jyrkkiä mutta pääosin betonipäällysteisiä. Täällä ei monellakaan ole varaa autoon, joten mopoliikennettä on runsaasti.

Siellä näkyy polku, josta olemme tulossa.

Mutainen polku.

Olen maksanut kahden päivän vaelluksesta, johon on tehty karkea suunnitelma. Kun alkaa jalka painaa ja päiväkin hämärtyä, Silver ottaa yhteyttä sopivan matkan päässä sijaitsevaan taloon, joka on mukana vaelluksia järjestävän organisaation listalla.

Päädymme 16,5 kilometrin vaelluksen päätteeksi majoittumaan Lao Chain kylään taloon, jota emännöi Chi. Hän tekee itsekin opaskeikkoja ja puhuu hyvää englantia, kuten oma oppaani Silver.

He kumpikin ovat etnisesti hmongeja, joita on Vietnamissa ja naapurimaissa useita miljoonia. Pääsen tutustumaan hmong-perheen arkeen, jossa ruokailu on isossa osassa.

Ison tuvan reunassa on "keittiö", jossa muun muassa ankka teurastettiin. Vieressä on tulisija. Pari halkoa palaa pienellä liekillä, ja niiden päällä porisee kattila, jossa ankka kypsyy. Tulisijan viereen olemme asettaneet päivän vaelluksesta märät vaatteemme.

Tulisijan viereen löytää myös perheen koira, joka haluaa lämmitellä. Vuoristoseudulla sadepäivän lämpötila jää selvästi alle 20:n.

Majapaikkani tupa.

Vanha emäntä.

Koira lämmittelemässä.

Samalla kun ankka kiehuu kattilassa, Chi ja perheen vanhin, 15-vuotias poika valmistavat muun osan ruokaa.

Pian ruoka alkaakin olla valmista, ja kokoonnumme keskellä suurta tupaa olevan pienen pöydän ääreen. Jokaiselle täytetään riisikuppi. Pöydällä on kymmenisen eri astiaa täynnä ruokaa. Ankkaa, possua, puhvelinlihaa, kevätkääryleitä, pinaattia.

Chi nostaa pöydälle myös aterian kohokohdat: ankan verestä valmistettua vanukkaan tapaista sekä ankan pään ja kynnet.

Tässä kohtaa ylpeänä kehun, että kaikkea rohkenin maistaa, ja valtaosa oli hyvää, jopa oikein maukasta.

Ruokailijoilla ei varsinaisesti omia lautasia ole. Riisikippoihin nostetaan ruokailutikuilla kustakin kulhosta omaan tahtiin. Isäntä tarjoaa omatekoista riisiviinaa, joka on yllättävän juotavaa.

Kun kuulin kotimajoitusmahdollisuudesta, en heti arvannut, että suihkuvesi on sopivan lämpöistä, vessa on siisti ja vessapaperikin laadukasta. Myös wifi on tarjolla, joten nettiin pääsee. Perheen nuorimmainen, 11-vuotias tyttö tottuneena hakeekin telkkarista Youtube- ja netflix-kanavia.

Ruoka on valmista. Emäntäni Chi takana vasemmalla, oppaani Silver oikealla.

Sadepäivää usein seuraa poutasää. Niin nytkin.

Toisena päivänä pääsimme ihailemaan edellisenä päivänä laakson vastarinteessä kulkemiamme reittejä.

Kävelimme jälleen upeiden kylien läpi, ja voisi yhteenvetona todeta, nyt illalla kirjoitellessani, että jalat ovat aika lailla puhki, mutta maisemat olivat ihan huikeat!

Vaelluksen toisen päivän maisemat olivat selkeämpiä.

Vauvasta asti täällä totutaan mopokyyteihin.

Huikea maisemapäivä sen sijaan ei osunut siihen päivään, kun nousin köysiradalla ihastelemaan koko Indokiinan korkeinta huippua. Fansipan on 3143-metrinen, ja maisemat ovat suurenmoiset.

Harmi että maisemat pääsin näkemään ainoastaan matkailuesitteistä, sillä pilvet ympäröivät sankkoina vuorenhuipun.

Sinne pääsee uuvuttavan, pitkän päivän kiipeämällä tai vartissa köysiradalla. Tällä kertaa valitsin helpomman tavan.

Maisemaa matkalla Fansipaniin köysiradalla kopista katsottuna.

Maisemista huipulla ei tämän enempää jäänyt.

Tähän vielä muutama kuva poluilla ja kylissä tapaamistani ihmisistä.

Sankarien kaupunki

Miehen hymy on muikean leveä, kun hän suuntaa katseensa kohti yläilmoja ja antaa lipun liehua. Vieressä nuorempi mies pitää kiinni pikkulapsesta, joka vähän vakavampana heiluttelee jonkinlaista soihtua.

Ollaan ytimessä. Näitä kommunistinen maailma on tykännyt rakentaa: voiton monumentteja. Kaupungin keskellä, massiivisia, korkealla mäellä.

Dien Bien Phu on patsaansa ansainnut, jos sen kriteerinä ovat suuret taistelut. Täällä, koillisessa Vietnamissa ranskalaiset kärsivät katkeran tappion 1954. (päivää sen jälkeen kun Roger Bannister oli ensimmäisenä juossut haamumailin, toim. huom.) Täällä päättyi ensimmäinen Indokiinan sota ja samalla Ranskan siirtomaavalta Kaakkois-Aasiassa.

Toinen Indokiinan sota tunnetaankin meillä paremmin nimellä Vietnamin sota.

Vietnam osaa ottaa voitostaan kaiken irti. Dien Bien Phon keskustassa olevaa kukkulaa kutsutaan ytimekkäästi nimellä A1, ranskalaiset tuntevat sen Elianena. Kukkulalla on museoituna juoksuhautoja, vankityrmiä, pommin räjähdyksen jättämä iso monttu sekä hautakiviä.

Kukkulan juurella on sankarihautoja. Useat sadat, ehkä jopa tuhannet haudat on kaikki koristeltu samalla tavalla. Joidenkin hautakivien taakse on raaputettu vainajan nimi. Hautausmaan ympärillä massiiviset, kullatut patsaat vartioivat ja surevat uhreja.

Vieressä on mahtipontinen museo, jossa sentään on englanninkieliset selitteet sadoille kuville ja esineille.

Tietokilpailufriikeille tärppitietona: Ho Chi Minh oli aiemmin Nguyen Sing Cung.

Museokuvaelmaa: sotajoukkojen komentaja, kenraali Vo Nguyen Giap esittelee Ho Chi Minhille strategiaansa.

Museossa on 360 astetta kiertävä, sodan tapahtumia esittelevä seinä-/kattomaalaus.

Museo valmistui kymmenisen vuotta sitten.

Saan kierrellä pyhiä paikkoja jokseenkin yksinäni. Museossa minut yllättää kaksi, ehkä lukiolaistyttöä: "Saammeko haastatella sinua? Tallenname myös haastattelun."

Mikäpä jottei, mutta heidän huolellisella englannilla muotoilemat kysymyksensä yllättävät minut täysin: "Mitä mieltä olet sukupolvien välisestä kuilusta?", "Miten sitä saisi pienennettyä?"

Minä olen kovasti yrittänyt esittää yksinkertaisempia kysymyksiä ja toiveita paikallisille, kuten että saisinko haarukan? Tai että miten tätä syödään?

Ihmiset ovat täällä hirmuisen avuliaita ja ystävällisiä, mutta englantia juuri kukaan ei puhu. Olen opetellut vietnamiksi tervehtimään, sanomaan kiitos ja näkemiin. Tuntuu, että osaan näillä opein vietnamia jo paremmin kuin moni täällä englantia.

Laos sijaitsee muutaman kymmenen kilometrin ja yhden vuorijonon päässä täältä, mutta maat ovat hyvin erilaiset.

Vietnamin puolella illan hämärtyessä katujen yllä syttyvät useat "jouluvalot". Katujen varsilla on paljon tekstejä isoin kirjaimin, ja ne loistavat pimeässä illassa neonvaloin.

Karaokebaarin listalta voisi olla vaikea löytää mitään mitä osaisi.

Ravintoloita ja etenkin kahviloita on paljon, mutta ruokalistoista ei meinaa saada mitään tolkkua.

Tänään söin lounaaksi maukkaan kevätrulla-aterian, joka tosin piti itse koota. Viisastuin vastaisen varalta ja kirjoitin muistiin ruoan: Nem nuong Nha Trang. Ensi kerralla osaan paremmin.

Illallisen jälkeen etsiskelin baaria, jossa voisin nauttia oluen ja kirjoittaa päiväkirjaa. Oli liikaa toivottu, mutta vastapuristettu guavamehu maistui hyvältä ja pihan kalusteet olivat vallan sympaattisia.

Muang Ngoy - kylä keskellä kaikkea

Nam Ou -joki vaellusreitiltä katsottuna.

Sama joki vähän alempaa.

Jokimatkailua, vaeltelua riisipeltojen pientareilla pikkukylien välillä, kiipustamista näköalakukkuloille, vilvoittelua vesiputousten alla.

Näistä on minun päiväni parin viime viikon ajalta tehty.

Tähän meinasi tyssätä yksi vaellusreitti mutta saappaat käteen ja eteenpäin. Vettä oli puolireiteen.

Kyläläisiä.

Riisipeltoja.

Tad Mook -vesiputouksella.

Harvoin lataan ruokakuvia mutta tää lounas ja lounaspaikka olivat aika makeet.

Sadonkorjaajat alueen valtatiellä.

Kun tulee riittävän monta vesiestettä, ei enää jaksa riisua kenkiä.

Muang Ngoy on hassu pieni kylä, kuvailisiko että keskellä ei mitään. Oikeastaan se sijaitsee keskellä kaikkea.

Kylään pääsee käytännössä ainoastaan veneellä. Jonkinmoinen tiekin sinne vie, mutta edes nelivetomaasturilla sitä tietä ei ehkä selviäisi. Ei ainakaan näillä sadekauden jälkeisillä mutavellimäärillä.

Kylän halkoo hiekkatie, jonka ympärillä on maalaamattomia puurakennuksia, joissa on ravintoloita, kauppoja tai ompelimoja, verstaita, partureita sun muuta.

Jokinäkymien varressa edellisten rakennusten takana sijaitsevat majoituspaikat. Puisten majojen terasseilla on riippumatot, ja niistä näkyy upeat maisemat alapuolella virtaavalle joelle ja takana jököttäville kukkuloille. Paikoin on noussut myös massiivisempia hotelleja. Tämä kylä elää turisteista.

Tältä näyttää Muang Ngoy kylään saapuvan silmin.

Tässä on hyvä köllötellä.

Kaveri kylpyhuoneessa.

Muang Ngoyta pääsee ihailemaan näköalakukkulalta.

Muang Ngoyn pääkatu.

Vedenpinta Nam Ou -joessa on korkealla, samoin jokeen laskevissa pienemmissä joissa ja puroissa. Nam Ou puolestaan laskee Mekongiin. Pohjois-Laosissa ollaan.

Siltoja täällä ei ole oikein lainkaan.

Muang Ngoysta jatkoin venekyydillä pohjoisen suuntaan määränpäänä Muang Nkua.

Ensin putkuteltiin runsaan tunnin verran pienellä, kattamattomalla veneellä, johon oli nostettu neljä puista, matalaa tuolia. Sen verran siihen suunnilleen mahtui.

Onneksi osui pilvinen matkapäivä, pahimmalta porotukselta vältyttiin.

Matkan keskeytti valtava pato. Niitä Laosin jokiin on noussut useita, ja niiden myötä jokiliikennöinti on hankaloitunut. Toisaalta Laos on sähköntuotannossa omavarainen ja myös vie sähköä naapurimaihin.

Kuski laskettelee veneensä rantahiekkaan ja hyppää veneestä rantaveteen. Hän nostaa sinne yhden jakkaroista. Niinpä me neljä länsimaista pröystäilijää pääsemme nousemaan veneestä kuivin jaloin.

Kymmenen minuutin odottelun jälkeen paikalle karauttaa "taksi" eli avolavapaku, jossa pressun alla on molemmilla reunoilla puupenkit.

Lyhyen, pomppuisen kaahailumatkan jälkeen pääsemme padon yläjuoksulle, jossa odottaa vähän isompi vene.

Tällaisella kyydillä matkasimme kolme tuntia. Välillä veneessä oli vähän ahtaampaakin.

Padon tuoman vedennousun myötä joessa on paikoin "hassuja" metsiä.

Isommalla veneellä matka Muang Nkuahan kestää reilut kolme tuntia, ja vene, nyt onneksi katettu, on kuin paikallisbussi.

Veneessä on runsaasti paikallisia monine tavaroineen. Yllättävintä siellä ovat kaksi moottoripyörää, joiden nostaminen veneestä pois näyttää työläältä. Loogisempia laivassa ovat häkissään vaakkuva ankka sekä kuskin äkkijarrutuksen jälkeen jokikalastajalta ostama iso, henkeään haukkova kala.

Vene pysähtelee tarpeen mukaan pikkuasutusten kohdalla, kylistä ei varmaan voi puhua.

Moottoripyörän nostoa irtobambuista kyhätylle laiturille oli jännä seurata.

Maisemat veneestä olivat monin paikoin kauniit.

Rantautumiset vaativat pientä sumplimista.

Nyt olen Muang Khuassa, eikä tästä ole kuin runsaan tunnin bussimatka Vietnamiin. Tässä kaupungissa näkyy myös Kiinan läheisyys etenkin ravintoloiden ruokalistoissa.

Maisema hotellin parvekkeelta Muang Khuassa.

Muang Khua lienee hyvin tavallinen laosilaiskaupunki.

Pommikuoppa, aamusumu ja auringonlaskun hetket

Laosin kallioperään on syntynyt valtavasti luolia. Pha Tok on vähän erilainen luola, sillä siellä ei majaile buddha vaan se oli Vietnamin sodan (tai toisen Indokiinan sodan, kuten Laosissa määritellään) aikana turvapaikka kommunistijohtajille ja sotilaille.

Kolme pikkupoikaa marssii sotilaallisen ryhdikkäinä kohti luolastoa. He ovat päättäneet ottaa matkanjohtajan roolin ja johdattaa minut luolille.

"Tuossa", he osoittavat.

"Amerikkalaisten pommi. Pummm!"

Luolaston eteen on jätetty pommin jättämä kuoppa muistoksi. Vähän kauempana on toinen samanlainen.

 

Amerikkalaiset tosiaan pommittivat. Laosin puolelta rajaa kulki Ho Tshi Minh -polku, jota pitkin pohjoisen kommunistit kuljettivat aseita ja huoltohommia kohti etelän taistelurintamia.

Laos on edelleen maailmanhistorian eniten pommitettu maa. Yhdysvallat pudotti Laosiin sodan aikana 1963-1973 lähes 240 miljoonaa pommia, joista kolmasosa jäi räjähtämättä.

Siitä jäi Laosille iso ongelma. Edelleen viikoittain maassa tapahtuu onnettomuuksia räjähtävien pommien tai miinojen myötä.

AXO (räjähtämätön esine) on järjestö, joka etsii räjähteitä ja tekee niitä vaarattomaksi. Järjestön museo Luang Prabangissa.

Rypälepommeja.

Pha Tok on kuitenkin räjähteiden osalta turvallinen. Kiusallinen iilimato sen sijaan pureutuu varpaitteni väliin.

Pojat ymmärtävät varsin pian, että tämä länkkäri ei heitä nyt kaipaa.

Hotellin parvekkeen aamumaisema Nong Khiawissa.

Pha Tok sijaitsee Nong Khiawin kaupungin kupeessa. Kaupunki puolestaan lepää kauniisti Nam Ou -joen mutkassa.

Parvekkeeni on totta kai joelle päin. Aamuisessa usvassa vastarannan karstikukkulat nousevat tunnelmallisesti.

Ylempänä silmä erottaa jotakin rakennelmaa mäen huipulla. sinne pitää kiipustaa.

Edessä on strategisen päätöksen hetki: kiivetäkö tunnin matka kukkulalle auringonlaskun aikaan, jolloin näkymä lienee paras mutta toisaalta paluumatka pimeässä voi olla vähän pelottava.

Auringonlaskua odotellessa

Jälkikäteen voin olla tyytyväinen. Auringonlasku oli mitä mahtavin, ja alas pääsin.

Nong Khiaw hämärän aikaan.