Punainen hehku

Punaisena hehkuva magma kiehuu ja kuplii. Yritän nojata kaidetta vasten tiiviimmin ja kurottautua kauemmas, mutta eihän tästä kummempaa kuvaa saa, kun ympärillä on pilkkopimeää ja magma velloaa ehkä parin sadan metrin syvyydessä.

Punainen hehku.

Magmakuva samasta paikasta hieman ennen pimeyttä.

Hetki on jotenkin korni. Ihmisiä on saapunut pikkubussikaupalla tulivuori Masayan kraaterin äärelle, ja autolla pääsee ihan viereen. Eräänlainen charterlandia tämäkin.

Pikkubussin kyydissä minäkin tulin, joten mikäpä minä olen valittamaan. Jo kauan ennen perillepääsyä pohdiskeltiin vieruskaverin kanssa, että pilviäkö tuolla, mutta 900-asteinen kiehuva kivimassa nostaa muhkean savupilven. Masaya on Nicaraguassa kaikkein voimakkaimmin savua tupruttava tulivuori.

Tulivuorien jono kulkee läpi melkeinpä koko Väli-Amerikan läheltä Tyynenmeren rantaviivaa.

Granadan kaupungin ympärillä nousee useita tulivuoria. Niitä on hieno bongata taivaanrannalta Granadan upeiden kirkkojen torneista.

Kahteen kellotorniin kiipustin. Kummassakin on sama varoitus: älä soita kelloja!

Tornista voi ihastella paitsi tulivuoria myös viehättävää kaupunkia ja sen tyylikkäitä kattoja.

Auringonlaskun maisema katedraalin tornista.

Saderintama lähestymässä järveltä.

La Merced -kirkko rakennettiin alun perin 1500-luvulla.

Granada on kuin vanha espanjalainen kaupunki, ja sitähän se tavallaan onkin. Kaupungin perusti espanjalainen Cordoba, joka oli kotoisin Granadasta. Kaupungille hän antoi kotikaupunginsa nimen, ja Nicaraguan rahayksikkö on nimetty Granadan perustajan mukaan.

Granada poltettiin maan tasalle 1850-luvulla, ja kaupunki on käytännössä rakennettu kokonaan sen jälkeen, eräänlainen Nicaraguan Turku siis.

Lisäksi kellotorneista voi ihastella viereistä Nicaragua-järveä, jonka ulappa jatkuu aavana. Järvi on Väli-Amerikan suurin.

Rantapäivä Apoyo-järvellä. Kraaterijärvi on lähes 200 metriä syvä, ja vesi on erityisen kirkasta.

Tulivuorimaisemaa Granadan katujen takaa.

Guadalupen kirkko, taustalla katedraali.

Granadan katuja.

Omakuva.

Vallankumouksia ja tulivuoria

"Bush genocida", lukee Nicaraguan Leonissa Plazan kulman rakennuksen seinässä.

Vaaleaa ja punaista tiiltä oleva rakennus on ajan patikoimaa. Voisi myös sanoa, että se on pahasti rappeutunut.

Rakennus on Museo Historico de la Revolution. Rakennuksessa päämajaansa piti Somozan suvun johtamaa oikeistodiktatuuria vastaan Nicaraguassa taistellut FSLN eli sandinistit.

Somozan klaani oli vallassa paljolti Yhdysvaltain ja Ronald Reaganin hallinnon tuella 42 vuotta. Reagan pelkäsi Kuuban ja etenkin Neuvostoliiton saavan ison jalansijan Väli-Amerikasta.

Vuonna 1979 kansa nousi sandinistien johdolla valtaan, ja maahan saatiin jonkinlainen demokratia.

Oppaani, vuonna 2000 syntynyt nainen esittelee rakennusta, joka huokuu historiaa. Seinillä on tuttuja naamoja, vallankumouksen sankareita ja esikuvia Che Guevaran ja Fidel Castron johdolla. Maan suurin sankari, ainakin monelle, on Augusto Sandino, joka Anastasio Somozan käskystä murhattiin 1933.

Kuriositeettina: Sandinon tytär on edelleen elossa.

Oppaani, taustalla katedraali.

Lienee edesvastuutonta johdattaa turisti tämännäköiselle katolle.

Sandinistien joukoissa sotinut, nykyisin museokierroksia vetävä mies esittelee kuvaansa museon kokoelmista.

Vuonna 1979 kaikki muuttui: kansa sai tahtonsa läpi ja Nicaraguasta tuli sosialistinen maa.

Maan johtajaksi nousi pian sama mies, joka nykyäänkin pitää vahvasti valtaa hallussaan. Hänen toimintatapansa ovat yhtä raa'at kuin Somozalla aikanaan. Vaaleilla valitusta johtajasta kehittyi pikkuhiljaa julma diktaattori.

Maan vapaa media on tuhottu, johtajan poliittiset kilpailijat on vangittu. 2018 diktaattorin asevoimat tappoivat satoja mielenosoittajia. Monet ovat paenneet maasta. Apatia ja epätoivo ovat vallalla.

Nicaraguan nykytilanteesta kertoo sekin, että maa äänesti Putinin Ukrainalta valtaamien alueiden liitosten laillisuuden puolesta YK:n yleiskokouksessa yhdessä Pohjois-Korean, Syyrian ja Valko-Venäjän kanssa.

Suomikin tuki pitkään vallankumouksen jälkeen, vielä 2000-luvullakin Nicaraguaa.

Turistin silmin Leon näyttää mielenkiintoiselta. Kaupungin poliittisuuden ja dynaamisuuden huomaa monista museoista, muistomerkeistä ja seinämaalauksista.

Isossa seinämaalauksessa näytetään, kun poliisi avasi tulen mielenosoittajia kohtaan.

Runoilija Rigoberto Lopez Perez pestautui trajoilijaksi Anastasio Somoza vanhemman voitonjuhliin ja ampui diktaattori kuoliaaksi vuonna 1956. Häntä muistetaan Leonin kaduilla.

Toisaalta Leonissa on runsaasti viihtyisiä ravintoloita ja upeita, vanhoja kirkkoja. On myös erinomaisia taidemuseoita ja ystävällisiä ihmisiä.

Voisi olettaa että espanjan taitajalle tilanne voisi näyttää toisenlaiselta.

Latinalaisen Amerikan kolmanneksi suurimman katedraalin katolla on jännä kävellä.

Leonin maisemassa häämöttää useita tulivuoria.

Leonissa on upea taidemuseo, jossa esillä on muun muassa Andy Warholin Marilyn-klassikko.

Tuhottu ratsastajapatsas museossa.

Nicaragua on tulivuorien maa. Tälläkin hetkellä ainakin kuusi niistä on aktiivisena.

Kiiipustimme Telican kraaterin reunalle, josta on laaja näkymä tulivuoren sisuksiin. Kraateri pulppusi rikinkatkuista savua. Nenä tunnisti vienosti mädäntyneen kananmunan hajun jo kivisellä kävelymatkalla.

Telica on viimeksi purkautunut isosti 1600-luvulla, jonka jäljiltä syntyi nykyinen, halkaisijaltaan yli 100-metrinen kraateri. Sivummalla näkyy yhä vanha kraateri, joka muistuttaa menneestä.

Tulivuoren sisuksia on kiehtova ihmetellä, mutta edustavaa valokuvaa siitä on hankala näppäistä.

Tulivuoren reunamilta voi ihailla värikästä ja tunnelmaista maisemaa auringonlaskun aikaan. Tulivuoren kaasut, ympärillä kulkevat pilvet sekä kaukainen utu saavat aikaan väriyhdistelmiä, joita ei muualla kohtaa.

Kaunista Hondurasia

Hondurasissa on saanut yllättyä iloisesti. Ympärillä on paljon kauneutta ja myös monenlaista kulttuuria.

Comayaguan baarikadulla on viikonlopun iltoina noussut tyhjästä lavoja, tai ennemminkin telttakankainen kate ja sen allehan saa pystytettyä bändin.

Lauantaina sattui sopivasti tyhjä pöytä tacoravintolan terassilla. Kadun toisella puolella lattaribändi veti show'taan. Melodiat ja tunnelma olivat välillä kuin Cesaria Evoran keikalta, vaikka paljasjalkalaulajia ei ollutkaan. (Tacoateria oli priimaluokkaa).

Lavan extempore-luonteesta kertoo se, että minun ja soittajien välistä kulki lähes yhtenäinen autojen virta, mutta joki tässä silti toimi.

Perjantaina osin sama pumppu oli kyhännyt esiintymistilat toiselle puolelle katua vähän etäämmäs.

Lattarimaiden kaupungit ovat tunnettuja katutaiteestaan. Värikkäitä, maalattuja seiniä on lähes joka kaupungissa, niin myös Comayaguassa.

Puolen tunnin bussimatkan päässä on pikkuruinen Ajuteriquen kaupunki. (Hondurasissa paikannimet ovat niin hankalia, että yhtenään pitää luntata).

Majapaikkani emäntä oli suositellut kaupunkia viihtyisäksi, ja ehdin jo ihmetellä mielipidettä tovin siellä kuikuiltuani.

Eteen nousi katu, jolle oli ikäänkuin autoilijoiden hidasteiksi kyhätty humoristisia musiikkiaiheisia patsaita. Katu johti pienelle, viehättävällä Plazalle, jonka vieressä oli tietenkin kirkko ja kulmassa värikäs sateenvarjoista tehty taideteos.

Hondurasilla on maineensa, eikä se mairittele maata. Länkkärituristeja en ole nähnyt sitten Copan Ruinasin. Olen viettänyt maassa puolitoista viikkoa neljässä kaupungissa, joista kolme on ollut tosi sympaattisia ja neljäskin ihan mukava.

Comayagua on maan entinen pääkaupunki. Tämä on selvästi dynaamisempi kuin muut kolme käymääni kaupunkia.

Comayagua on myös kirkkokaupunki. Keskustan katedraali on maan suurin ja komein. Kellotorniin pääsee kiipustamaan, ja sieltä voi ihailla kaupunkia.

Kuin Hitchcockin elokuvasta.

Kellotornista on makeat maisemat läheiselle kukkulalle, ja sinne pitää tietenkin mennä käymään. Länsimaissa kukkuloilla on yleensä vauraimmat ja komeimmat talot. Lattareissa on päinvastoin, ja kukkuloilla on vähän sellaista favelameininkiä.

Herrakolmikkoa kuvaamiseni huvitti.

Siinäkin on jonkun koti.