Silkkitiehistorian tuho

17 vuotta on pitkä aika. Sen verran on aikaa, kun kävin Oshin kaupungissa eteläisessä Kirgisiassa.

17 vuoden takaisesta muistot hämärtyvät, yksityiskohdat unohtuvat. Mutta tuntemukset ja tunnelmat jäävät. Nämä 17 vuotta Osh on ollut mielikuvissani vahva silkkitiekaupunki, toisin kuin vaikkapa maan pääkaupunki Bishkek, joka on hyvin venäläinen ja toisaalta nykyään myös melko länsimainen.

Mutta mikä tekee tunnelmasta silkkitiemäisen? No tietenkin basaari.

Oshin basaari oli kuuluisa, Yksi monipuolisimmista ja suurimmista koko Keski-Aasiassa. Se levittäytyi kilometrin pituisena Ak-Buura-joen rannalle keskelle kaupunkia.

Nyt alue on lanattu puskutraktoreilla matalaksi. Paikoin näkyy vielä yksittäisiä seiniä ja portteja loiston ajoista ja joen ylle kaartavia betonilevyjä, joiden päällä rakenteet ovat olleet.

Jotkut kaupustelijat ovat sitkeitä, vaikka basaari on puskettu alta.

Ihmettelen näkymää kahden kurpitsoja myyvän basaarikauppiaan kanssa. He sinnittelevät yhä vanhalla paikalla eivät selvästikään ole tyytyväisiä.

Oshin kaupunki päätti alkuvuodesta siirtää basaarialueen pois kaupungin keskustasta. Perusteluina olivat alueen epäkäytännöllisyys, vanhentunut tekniikka, liikenneruuhkat keskustassa ja puutteet ekologisuudessa.

Käydäänpä vilkaisemassa uutta. Mashrutka numero 141 vie kilometrien päähän pois kaupungin keskustasta. Kymmeniä pitkiä peltisiä halleja on peräkkäin siisteissä riveissä. Niiden välit ovat tilavat, asfaltti kiiltää.

Uusi, steriili, tylsä basaari.

Keskelle peltoja on noussut steriili kauppakeskus siisteine ravintoloineen. Väenpaljoudesta ei ole tietoakaan, mutta liekö muslimien rukouspäivä syynä hiljaisuuteen?

Oisko vertailuna lähellä, jos Turussa kauppahalli siirrettäisiin evakkoon Artukaisiin jäähallin parkkipaikalle?

Miellyttävä, isohko puisto, jonka pitäisi jatkua vanhan basaarialueen tilalle.

Puisto on eräänlainen tivoli. Kaikkea jännää.

Taustalla näkyy Oshin maamerkki, kukkula, jossa on Baburin luola.

Oshin tunnetuin nähtävyys on kaupungin ylle nouseva kukkula Suleiman Too. Paikka on saanut nimensä vajaat 3000 vuotta sitten eläneen kuningas Salomon mukaan. Paikallisen legendan mukaan Israelin tuolloinen kuningas vaikutti myös Oshissa. Myös muslimien pyhän miehen Muhammedin kerrotaan rukoilleen täällä.

Nykyään paikka on muslimeille tärkeä. Kiinnostava siellä on käydä myös ihan ilman uskontolaseja. Luolamuseon ulospäin näkyvä osa on kuin 60-luvun Bond-leffojen mallistosta.

Luolamuseosta voi jatkaa kapuamista ja saapua kukkulan laelle, jossa punaisena liehuvan Kirgisian lipun vieressä oleva pieni luolahuone on nimetty Baburin, 1400-luvulla eläneen merkkihenkilön mukaan.

Kukkula näkyy melkein kaikkialle kaupunkiin, ja vastaavasti sieltä on makeat näkymät yli kaupungin.

Matkalla alas kukkulalta.

Moskeijan takana näkyy luolamuseon outo uloke.

Kolme päivää sitten saavuin Bishkekistä Oshiin. Matkaa tehdään takseilla eli henkilöautoilla, jotka lähtevät matkaan täytyttyään. Nämä taksit odottelevat bussiaseman kulmalla.

Sain omastani etupenkkipaikan, mutta auton täyttymistä pitikin odotella yli tunnin. Etupenkiltä on mainio katsella maisemia, ja ne ovat komeita. Kirgisia on valtaosin vuoristoa, ja tälläkin matkalla tie kiemurteli lumirajan tuolle puolen.

Tie oli kohtalainen, mutta ohituspaikat olivat välillä kortilla. Tie on mutkaista, ja sillä on tosi paljon raskasta liikennettä, joka ajaa mäkiä erityisen hitaasti. Vain tätä yhtä reittiä pääsee matkustamaan pohjoisesta maan etelä- ja lounaisosiin.

Matka kesti yksitoista tuntia ja maksoi 25 euroa.

Matkalla Bishkekistä Oshiin käytiin pilvissä.

Lounaspaikka välillä Bishkek-Osh. Oikeanpuolisin on autoni, ja vieressä muuta autoseuruetta. 

Oshissa majoitukseni on selvästi edullisin tällä reissullani. Dormitoripaikasta maksan viisi euroa yöstä. Paikka on myös ylivoimaisesti murjuin, kuin pala Neuvostoliittoa.

Vastapuolena on yhteisöllisyys. Kun asunnot ovat mitä ovat, esimerkiksi lasten elämä tapahtuu pihoilla, kaduilla ja kodin lähitienoilla. Täällä ihmiset tuntevat toisensa ja mulle jää olo että myös välittävät toisistaan. Ja välittävät myös oudosta reissumiehestä, ystävällistä meininkiä.

Tässä rapussa asun.

Jurttakylässä

Jurttakylän väki on saanut työnsä tehtyä ja hetkiseksi on aika istahtaa ravintolajurtan seinustan penkille. Siinä kelpaa hetkisen lepuutella, vaikka hiukan aurinko häikäiseekin.

Aamupala on valmistettu, tarjoiltu ja syöty. Syöjänä minä ja muutama muu länkkärituristi.

Kuvan naiset ovat keittiön mestareita. Miehet länkkärimatkaajien hevosmiehiä.

Jurtan ruokailut ovat yksi parhaita ruokailukokemuksiani.

Jurtan ovesta on suora näkymä vuoristojärvelle Song-Kul.

Jurttakylän väen hommat toki jatkuvat. Uusia reppureissaajia saapuu taas kohta Song-Kul-järven rannalle. Ja heilläkin on nälkä, taatusti.

Etenkin heillä on nälkä, jotka punnertavat viiden-kuuden tunnin matkan Kyzartin kylästä hevosen selässä, kunnon kirgiisin tavoin. Minä olen kermapersemäisesti tehnyt matkani auton kyydissä, nelivetoauton penkillä istuen.

Paluumatkalla auton ikkunasta saattoi katsella menomatkalaisia.

Hevosen aamuinen ruokailuhetki.

Menomatkalla bongattua, perillä tshekkipariskunta tuli tutuksi.

Jos matka ei ole helppo ratsukolle, ei se ole sitä autokunnallekaan. Kyzartin kylä on 2200 metrissä merenpinnan yllä. Korkeimmillaan reitti kulkee 3400 metrissä ennen kuin laskeudutaan Song-Kulin rannalle runsaaseen 3000 metriin.

Matkan varrella koin useita ihastuksen hetkiä ihan vaan ikkunasta katsellessani, mutta myös pelonsekaisia mietteitä, että meinaako Ilsar (kuljettajani) oikeasti ajaa autolla tuosta ylös. Kyllä Ilsar meinaa ja ajaa.

Kuva on otettu 3400 metristä, josta automatka kääntyi alaspäin kohti järveä. Keskellä kuvaa etäällä erottuvat laakson kolme jurttaleiriä.

Tuolta jostakin automme on kiemurrellut ylös.

Jurttakylän väen kiireet loppuvat pian pitemmäksi aikaa. Parin viikon päästä väki purkaa jurtat ja kylänsä ja antaa talven tulla.

Talvi on nytkin jo läsnä. 29 kilometriä pitkän järven yli puhaltaa raaka tuuli. Kun leirialueelta lähtee kiipustamaan ympärillä oleville kukkuloilla, välillä saa olla varovainen, ettei tuuli lähetä lentoon.

Mutta kannattaahan sinne kiipustaa. Maisemat ovat makoisat, kuin droonikuvaa ihan jalat maan pinnalla ollen ottaisi.

Kun matkaa jatkaa vähän pitemmälle kukkuloita, eteen tulee uusia laaksoja ja uusia jurttakyliä. Järvelle johtavat laaksot ja kukkularinteet ovat karjalle makoisia laidunpaikkoja. Ja kirgiisit ovat laiduntajakansaa.

Jurttaleirimme alhaalla.

Sama leiri vähän toisesta kulmasta

Naapurilaakson jurttaleirejä. Song-Kulin vastarannan vuoret ovat jo saaneet lumipeitteen.

Ylläni kukkulavaelluksella on pitkä kerrasto, kaksi fleecepusakkaa, tuulitakki ja pitkät housut. Pipon alla hupparin huppu lämmittää ja sormikkaat tietty kädessä. Ei tarvitse harmitella, että tuli pakattua rinkka täyteen lämpöistä.

Illallisen jälkeen edessä on yö jurtassa. Paimentolaisteltassa on viisi sänkyä. Kovalle maapohjalle on aseteltu kolme pientä mattoa. Oven vierustalla on kamiina.

Ruokailun aikana leirin väestä joku on käynyt sytyttämässä kamiinan.

Jurtalleni ruokailujurtasta siirtyessäni vastaan puskee tähtitaivaan kirkkaus, tähtien määrä, Linnunradan massiivisuus. Mieleen tulee, että eipä nykykaupunkilainen juuri tähtiä näe. Otavakin tuolla, milloin sitäkään viimeksi olen kotikulmilla katsellut.

Autokuskini kanssa jaamme jurtan. Onneksi jää tyhjiä vuoteita, joten niistä voi napata ylimääräisiä peittoja. Puolen yön aikaan havahdun, että on kylmä. Pipoa päähän, vaatekertaa ja täkkiä lisää.

Aamulla pihalla voi huomata maanpinnan olevan huurussa ja pienten lammikoiden jäässä.

Ehkä talvi saa tulla, jurttakylän väen aika hengähtää.

Kuva Kochkorista, joka oli tukikohtani matkalla Song-Kul-järvelle.

Ollaan keskellä Kirgisiaa. Sininen pallo on Kochkor, jossa nyt kirjoittelen. Siitä lounaaseen näkyy sininen järvi, Song-Kul.

Kirgisian Jyrkkälässä

Vesi oli poikki majatalosta, kun saavuin sinne hikisen ja suht rankan vaelluksen päätteeksi.

Mutta Tsibek, majataloni emäntä sen keksi: "Meillä on kirgisialainen banja. Voit kylpeä siellä, jos kiinnostaa," Tsibek kirjoitti ja google-kääntäjäni jatkoi tekstin minulle englanniksi.

No mikä jottei. Vähän se muistutti suomalaista mökkisaunaa paitsi että ei se ollut vielä lämmennyt kovin kuumaksi eikä kiuas sihauttanut juuri minkäänlaisia löylyjä. Mutta saipahan siinä hiet huuhdeltua.

Jyrgalanin kotimajoituksessa 3 eurolla sai maukkaan illallisen.

Jyrgalanin kylässä olen. Kylää halkoo yksi hiekkainen katu, jota tankkiauto kostutti ajaen katua monta kertaa edestakaisin. Tallustellessani katua nenään nousee itäeurooppalainen lemu, ruskohiiltäkö tämä. Lapset leikkivät ja juoksentelevat iloisina kaduilla. Kehitys ei ole vielä edennyt siihen pisteeseen, että lapsia kiellettäisiin tekemästä kaikkea kivaa.

Niin kuin nämäkin neljä tyttöä. Ovat pystyttäneet kadun varteen kaupan tiskin. Kovasti houkuttelevat kaupoille.

Pienet kauppiaat.

Jyrgalanin pääkatu.

Jyrgalania tämäkin.

Jyrgalanissa asuu ehkä noin tuhat ihmistä, mutta viime vuosina turistit ovat löytäneet vanhan kaivoskylän. Turistien eteen ei varsinaisesti ole tehty yhtään mitään muuta kuin perustettu hostelleja, osa niistä jurttamallisiksi. Kylässä lienee kaksi pientä kauppaa, joista toisessa on myös pieni baari. Iso pullo Arpa-olutta maksaa 1,30 euroa, ja sen voi nauttia yhdessä paikan kolmesta pöydästä.

Jyrgalan sijaitsee laaksossa 2200 metrin korkeudessa, ja kylän ympärillä on kauniita vuorimaisemia. Turismimielessä kylän löysivät ensin hiihtäjät, ja täällä lumikausi kestää pitkään. Nytkin jo yölämpötilat lähenevät nollaa. Näillä kukkuloilla erityisen suosittua on vapaalaskettelu.

Minulle riittää toki perinteisempi, vaeltelu vuorilla. Valitsen opaslehtisen esittelemistä 12 kilometrin reitin nimeltä Turnaly-Köl Panoraman. Onneksi ennen liikkeelle lähtöäni tapaan ranskalaispariskunnan, jolta saan hyvän vinkin: kannattaa ladata aplikaatio nimeltä Mapy.com. Siihen on merkattu esimerkiksi tämän päivän reittini, ja pian tulen huomaamaan, että luonnossa ei ole ensimmäistäkään opastemerkintää.

Turnaly-Köl on pieni vuorijärvi. Kuten usein, jälleen järvi itsessään oli sarjasta "no noitahan on nähty", mutta ihan sievä, toki. Suomi-pojalle enemmän kolahtivat avarat maisemat.

Turnaly-Köl 

Keski-Aasian kulttuureissa kannattaa poiketa eläinmarkkinoille. Karakolissa sellaiset järjestetään aina sunnuntaiaamuisin.

Onnistun heräämään ajoissa ja saavun paikalle kahdeksan maissa. Iso osa alueesta on varattu naudoille. Katosten alla ja niiden väleissä on hermostuneita eläimiä, niiden myyjiä sekä ostajia. Joukkoon mahtuu myös uteliaita turisteja. Yritän kävellä joukossa coolina, vaikka välillä saatan ottaa pari taka-askelta.

Iso osasto on myös hevosille. Lampaille riittää pienempikin alue.

Enää ei harmita, että jälleen kesällä jäi kotikulmilla maatalousmessu Farma käymättä.

Yllätyn, että kaupankäynnissä heilutetaan varsin paksuja nippuja tuhannen somin (10 euron) setelejä.

"Näistä tosi moni täällä saa elantonsa", kertoo yksi englantia osaava mies.

Oletan, että monelle sunnuntain eläinmarkkinat ovat viikon kohokohta. Väkijoukosta heijastuu innostus kuin teinipojista takavuosien, ehkä nykyvuosienkin, Suomessa rassaamassa mopojaan.

Ihmiset tapaavat tuttuja, vaihtavat kotikuulumiset ja varmaan täälläkin parantavat maailmaa.

Lammaskaupoilla.

Eläinmarkkinat saattaa joillekin olla rankka kokemus.

Aitmatovia etsimään

Aloitetaan reissu Tsingis Aitmatovista, Kirgisian Väinö Linnasta.

Kirgisiaan matkaavana tietenkin suuntasin kotosalla Turussa kirjastoon, mutta hyllyllä ei Aitmatovia näkynyt, vaikka Aittokosken viereen olisi sopinut. Ystävällinen virkailija kertoi, että alakerran varastossa näyttäisi olevan.

Virkailija palasi ja kertoi, että kirja pitää leimata ennen kuin sen voi lainata. Kirjaa ei kukaan ole lainannut ainakaan sitten vuoden 2012, virkailija hymähti.

Bishkekin keskustassa Ala-Too-aukion laidalla nököttää jäyhänä Kirgisian historian museo. Entinen nimensä Lenin-museo kertoo, miltä museo näyttää. Kolhoa neuvostoarkkitehtuuria täydellä voimalla.

Bishkekissä tykätään suihkulähteistä, soivista ja tanssivista.

Tsingis Aitmatov.

Museossa kansankuvaaja Aitmatov on saanut oman osastonsa. Selviää, että hänen teoksiaan on käännetty 176 kielelle. Kirjastokäyntini perusteella voisin epäillä, että ainakaan suomeksi häntä ei ole vuonna 2025 lukenut juuri kukaan. Eräällä Kaskenkadun pojalla voi toki olla sanottavansa väitteeseeni.

Museon edustalla, paraatipaikalla ei enää ole Lenin-patsasta, joka on hieman anteeksi pyydellen sijoitettu museon takapihalle. Paraatipaikan laajaa aukeaa täydentävät ratsastajapatsas ja jättikokoinen Kirgisian lippu. Punaisella pohjalla loistaa keltaisena säteitään jakava aurinko.

Bishkekin nimi Neuvostoliiton vuosina oli Frunze. Mihail Frunze johti kommunisti-Kirgisiaa vallankumouksen alkuvuosina ennen kuin hän ilmeisesti nousi hierarkiassa liian lähelle Stalinia ja uhaksi diktaattorin valta-asemalle. Stalin "ystävällisesti" järjesti Frunzelle leikkaushoidon tämän kärsittyä vatsahaavasta, eikä Frunze siitä leikkauksesta toipunut vaan kuoli 40-vuotiaana vuonna 1925.

Bishkekin keskustassa on Frunzen kotimuseo. Hautajaiskuvassa arkunkantajien takana lymyilee Stalinin tunnistettava hahmo.

Minä ja Mihail Frunze.

Frunzen kotimuseo (kotitalo museon sisällä) on taattua neukkutyyliä.

Mutta entä Kirgisia tänään? Valtio on ollut itsenäinen Neuvostoliiton hajoamisesta lähtien, vuodesta 1991.

Entä, miten Venäjän hyökkäys Ukrainaan on täällä otettu vastaan?

Kahden päivän reissukokemuksella näihin on vielä vaikea vastata.

Majapaikkani isäntä Nicholas on venäläinen nuorimies. Hän pakeni sodan alettua Moskovasta Kazakstaniin ja viime vuonna edelleen Kirgisiaan.

"Aikaa moni täällä uskoo Putiniin", hän harmittelee.

Etenkin taksikuski-indeksi kertoo suunnasta, arvioi Nicholas.

Mitä lie arkkitehtuuria.

Kirje rintamalta, 1943. On taas jokseenkin ajankohtainen.

Kohti kaatopaikkaa.

Bishkek on yllättävän vihreä kaupunki.

Venäjän kieli Bishkekissä on vallalla. Kirgisiaksi osaan sanoa rahmat, kiitos. Englantia jotkut puhuvat, mutta esimerkiksi ravintolan henkilökunnasta valtaosa ei juuri lainkaan. Eikä ravintolan väki ole neukkutyylistä tätikansaa vaan nuoria, itsenäisen Kirgisian lapsia.

Muuten ravintolat ja baarit ovat jokseenkin länsimaisia. Eilen päädyin sporttibaariin, joka löysi mulle Susijengin matsia näyttävän kanavan. Iso tuoppi paikallista olutta maksoi suositussa baarissa 3 euroa. Välieräpaikkaa saattoi tuopin ääressä myhäillä.

Bishkekissä on runsaasti kahviloita, ja cappuccinot maksavat nekin kolmisen euroa.

Tästä on hyvä käynnistää reissu ja alkaa tutustua ...staneihin. Kirgisian sydän on maaseutu, ja sinne, Aitmatovin sielunmaisemiin seuraavaksi.

Vielä pari kuvaa lentokoneesta, kaksi erilaista maailmaa:

Kohti Istanbulia.

Kohti Bishkekiä.

Tänne on tultu: