Vietnamin sodan ytimessä

Siinä se on, valkoinen viiva keskellä siltaa. Kaiteitten väri vaihtuu kellertävästä siniharmaaksi.

Askel yli viivan ei nyt hetkauta, mutta on ollut aikoja, jolloin viivaa ei ole niin vain ylitetty.

Viiva on vanha raja eikä mikä tahansa raja. Se on raja, jonka olemassaolon oikeutuksesta  yli kolme miljoonaa ihmistä on menettänyt henkensä.

Raja, jonka ylittämällä pääsee Etelä-Vietnamista Pohjois-Vietnamiin ja päinvastoin. Raja sijaitsee 17. leveyspiirin kohdalla jokea myötäillen.

Vanhasta rajasta, demilitarisoidusta vyöhykkeestä hieman pohjoiseen sijaitsee Vinh Moc, jossa kyläläisten lapioin kaivama tunneliverkosto on jäljellä lähes alkuperäisenä. Tunneleihin on toistakymmentä sisäänpääsyaukkoa, joista Yhdysvaltain pommikoneitten lähestyessä piiloon pääsi nopeasti.

Maaperä on savea, sopivan mutta ei liian pehmeää, jotta sitä voi kaivaa ja se säilyy kiinteänä.

184-senttiselle länsimaalaiselle tekee tiukkaa kulkea kumaraisena paikoin liukkaitakin käytäviä. Niissä on myös korkeuseroa, enimmillään jopa 30 metriä.

Onneksi alkuperäiseen verrattuna nyt luoliin on lisätty sähkövalaistusta. Paikoitellen.

Luolastossa on pikkuruisia huoneita, kuin vankisellejä. Näissä kuitenkin kyläläiset pitkään käytännössä asuivat. Täällä on jopa parisenkymmentä vauvaa syntynyt.

Maan päällä on runsaasti pommien jättämiä kuoppia, kovin tutun näköisiä tämän päivän Ukraina-kuvastosta.

Kuvan pommikuoppa ei ole Vinh Mocista vaan My Sonista, jota satoja vuosia sitten hallitsi aikansa mahtava hindu-kansa champet. Vastaavia kuoppia on jäänteinä monin paikoin.

Vanhasta rajasta muutaman kymmenen kilometriä etelän suuntaan, lähellä Laosin rajaa sijaitsi Yhdysvaltain tukikohta Khe Sanh, joka näyttää monista elokuvista kovin tutulta. Laajahkon, aukean tasangon ympärillä nousee viidakkoisia kukkuloita. Sinne voi kuvitella helikopterit laskeutumaan ja sotilaat rientämään käskynjakoon.

Eikä niitä pelkästään tarvitse kuvitella. Kentällä on muutama helikopteri ja yksi isohko lentokonekin. Amerikkalaisille tuli nopea lähtö, kun he joutuivat vihollisen piirittämiksi.

Khe Sanhissa käytiin ankarat, yhdet sodan kovimmat taistelut 1968, jolloin Yhdysvaltain kotirintamillakin alettiin tajuta, että Vietnamista ei välttämättä poistutakaan voittajina, jos edes elävinä.

Nykypäivän Vietnam on toki kaikkea muuta kuin sotaa. Vietnamin sodan päättymisestäkin on jo kulunut 50 vuotta, eikä sota ensimmäisenä tule vastaan maata kierrellessä. Toki useat museot ansiokkaasti sitä tuovat esille.

Kaupungit vanhan rajalinjan tuntumassa ovat miellyttäviä ja kauniita.

Vanhasta rajasta etelään kulkiessa pian tullaan Huen kaupunkiin (äännetään Hyi, lähteenä bussikuski). Huen keskustaa hallitsee iso linnoitus, jota kuningas kerrallaan sukulaisineen asutti 1800-luvun alusta 1900-luvun puoliväliin.

Huen lähettyvillä maaseudulla on mitä uljaimpia kuninkaitten hautapaikkoja.

Tämä hauta kuuluu kuningas Minh Mangille.

Kai Dinh oli Nguyenien toiseksi viimeinen kuningas (ei kuvassa). Hauta taustalla on majesteettinen.

Hieman etelämpänä on jokisuistossa sijaitseva Hoi An, joka henkii tunnelmaa. Paikan vetonaulana ovat illan pimetessä jokea kulkevat lohikäärmeveneet, jotka on varustettu kauniin valaisimin. Lyhtyjä myös kaupiteltiin turisteille.

Kahden mijoonan asukkaan Danang on keskisen Vietnamin suurin kaupunki. Sen liepeillä voi käydä vaikka buddhalaisten pyhällä Dung Chan -kukkulalla. Siitä käytetään myös nimeä Marmorivuoret.

Dung Chan -kukkulan Huyen Khong -luolaan
Loistaa katosta auringonsäde, jonka voi tulkita vaikka pyhäksi valoksi.

Maisemaa kukkulan laelta.

Lohikäärme lienee täällä jonkinlainen juttu. Kuva Danangin keskustasta.