Angkor Wat ja venekyyti metsässä

Hindutaustainen Angkor oli vuosisatoja Kaakkois-Aasian merkittävin ja suurin kaupunki, ja sen raunioihin tutustuessa tulee jotenkin ylevä olo: oli jo aika nähdä ja kokea nämä.

Mutta oli kieltämättä absurdi tunnelma kävellä pilkkopimeässä väistellen vesilätäköitä ja kuunnellen ihmijoukkojen kävelyn kopsetta. Jotenkin tuli mieleen tallustaminen Aurajoen reunaa kuuntelemaan joulurauhan julistamista, kun joka kadunkulmasta joukkoon liittyy uusia talsijoita.

Kambodzhassa sijaitsevan Angkor Watin silhuetti näkyy sopuvasti pienen lammen takaa, ja kun temppelin taustalla alkaa aamutaivas punertaa, kaikki tietenkin haluavat asemapaikkansa saman lammen takaa. Läheisen Siem Reapin kaikki hotellit ja matkatoimistot myös myyvät tähän hetkeen matkoja.

Angkor Wat on maailman suurin uskontoon liittyvä rakennus, pinta-alaltaan kaksi neliökilometriä. ja onhan näky upea, kun vajaa tuhat vuotta vanha rakennus jylhänä nousee esiin koko komeudessaan.

Angkorin alueella on satoja rakennuksia, ja joissakin niistä saa kuljeskella melkeinpä yksin.

Ehkä tunnelmalliisin temppeli on Ta Prohm, jossa luonto ja ihmisen tekemä yhdistyvät kauniisti. Ta Prohmissa valtavat, vuosisatoja vanhat puut kiemurtelevat muurien ja rakennusten kyljessä ja piirtävät outoa maailmaansa.

Kaksi päivää kiertelin raunioita. Ensimmäisen päivän oppaan johtamassa ryhmässä. Toisena päivänä lähdin yksikseni matkaan polkupyörällä noin 10 kilometrin päästä Siem Reapista, ja omaan tahtiin oli paljon mukavampi kulkea.

Siem Reapin lähettyvillä on myös Kaakkois-Aasian suurin järvi Tonle Sap. Kun sinne menee veneellä, järven selkä avautuu aavana.

Järven turistien juttu on auringonlasku, jota oli samaan aikaan kanssani ihailemassa parikymmentä venekuntaa.

Auringonlaskuakin upeampi kokemus oli vierailla Kompong Plukissa. 3000 asukkaan kylä on rakennettu korkeiden paalujen päälle, sillä kylä on tulvaeden peittämä noin puolet vuodesta.

Kylän lähellä Tonle Sapin rannalla on mangrovemetsä, jonne pääsee venekyydillä. Tunnelma oli kuin satukirjasta, kun istuin hiljalleen lipuvan veneessä keskellä metsää ja kuuntelin soutajanaisen kaunista laulua. Alhaalle vajonnut aurinko loi metsään kauniin rauhaisan kajonsa.

Näihin kuviin ja tarinoihin päättyy tämä Kaakkois-Aasian reissu, joka on ollut yksi parhaista matkoistani.

Toivotaan, että uusia matkoja tulee, ja eiköhän niistäkin saada myös uutta Tarinaa näille sivuille.

Kiva kun ootte seuranneet matkaani.

Kansanmurhasta selvinnyt

Itkuhan siinä tuli.

Poseerasin Chum Meyn vieressä, 93-vuotiaan miehen, joka oli selvinnyt hengissä pahamaineisesta Tuol Slengin vankilasta.

Pol Potin Punaisten khmerien johtamassa vankilassa Kambodzhassa oli vuosina 1975-1979 kaikkiaan arviolta 14 000 vankia.

Tuol Sleng oli väliasema, jossa vankeja kuulusteltiin ja kidutettiin. Heiltä kerättiin tunnustuksia ja ilmiantoja. Lopulta melkeinpä kaikki vangit vietiin tuhoamisleireille. Tosin aika moni myös kuoli Tuol Slengissä, joka myös tunnetaan nimellä Security prison 21.

Syynä pidätykseen saattoi olla vaikkapa korkea koulutus tai kielitaito. Pol Pot oli saanut päähänpiston, että elämän pitää olla yksinkertaista maalaiselämää ilman mitään mukavuuksia. Kaupunkielämä oli kaikkein pahinta, ja ihmiset käytännössä pakotettiin pakenemaan Phnom Penhistä.

Koululuokista tehtiin vankiloita.

Chum Mey oli mekaanikko, ja hänen osaamistaan tarvittiin vankilassa. Hän muun muassa korjasi kirjoituskoneita. Chumin vaimo ja kaikki lapset surmattiin, mutta hän itse selvisi.

Saatuani Chumin nimikirjoituksella varustetun kirjan minun piti hetki keräillä itseäni, katsella vankilan, entisen lukion, kaunista pihapiiriä. Olla hetki paikallaan, hiljentyä.

Vankilan, aiemman koulun pihapiiri on vehreä ja viihtyisä. Muistomerkki kuvastaa kansanmurhaa.

 

Tuol Slengistä vain kourallinen selvisi hengissä.

Punaiset khmerit halusivat tuhota kaikki vanhan hallinnon jäsenet, sotilaat, opettajat, lääkärit, insinöörit. Lista on pitkä. Käytännössä kuolemantuomio uhkasi kaikkia, jotka eivät tukeneet Pol Potia. 

Sillä tavalla liikkeeseen saatiin värvättyä uusia sotilaita. Tapa tai tule tapetuksi!

Chum Mey kertoo kirjassaan ymmärtävänsä myös kiduttajiaan.

Hän on todistanut liikkeen johtohenkilöitä vastaan oikeudenkäynneissä.. Hän yhä haluaa pitää karmeat tapahtumat esillä, jotta maailma ei unohda.

Kambodzhan kahdeksasta miljoonasta asukkaasta surmattiin ehkä kaksi miljoonaa, joidenkin arvioiden mukaan jopa kolme miljoonaa ihmistä.

Vangit siirrettiin Tuol Slengistä Choeung Ekiin ja muihin tuhoamiskeskuksiin.

Choeung Ek tunnetaan nimellä Killing fields, ja aiheesta on myös samanniminen menestyselouva. Paikka sijaitsee parikymmentä kilometriä Phnom Penhin ulkopuolella, ja se on nykyään museo tapahtuneesta kansanmurhasta.

Paikka on kaunis ja seesteinen. Polut kulkevat pienten lampien ja kumpuilevan nurmikentän keskellä.

Killing fields, Maisema on hämäävän kaunis.

Alueella voi kuljeskella ja kuunnella audioesitystä: "Tästä kohtaa löydettiin joukkohauta, jossa oli satoja ruumiita." 'Tätä puuta vasten heilutettiin vauvoja nilkasta kiinni pitäen ja murskattiin niiden pääkallot."

Ihmiset surmattiin lyömällä bambukepillä, kirveellä, kuokalla... Surma-aseita on esillä paikan museorakennuksessa. Luodit olivat liian arvokkaita.

Alueen keskellä on korkea rakennus, stupa, joka pystytettiin vuonna 1988 surmattujen muistoksi. Rakennuksessa sisällä on valtava määrä luita ja pääkalloja luokiteltuina ikäryhmien, sukupuolen ja surmatapojen perusteella.

Buddhalaisessa stupassa hyllyillä on viitisentuhatta pääkalloa, Punaisten khmerien uhreja.

Muistomerkki on vaikuttava.

Pääkalloihin on merkitty väreillä surmaväline.

Kaiken synkkyyden jälkeen illalla oli mukava katsella Phnom Penhin kaupungin siluettia jokilaivasta. Phnom Penhin kohdalla yhtyy kaksi isoa jokea, Tonle Sap laskee mahtavaan Mekongiin. Kambodzhan pääkaupungin sininen hetki oli kaunis ja rauhaisa.

Phnom Penhissä on jo monta yli 200-metristä rakennusta, ja rakennustyömaita on useita.

Vietnamin sodan ytimessä

Siinä se on, valkoinen viiva keskellä siltaa. Kaiteitten väri vaihtuu kellertävästä siniharmaaksi.

Askel yli viivan ei nyt hetkauta, mutta on ollut aikoja, jolloin viivaa ei ole niin vain ylitetty.

Viiva on vanha raja eikä mikä tahansa raja. Se on raja, jonka olemassaolon oikeutuksesta  yli kolme miljoonaa ihmistä on menettänyt henkensä.

Raja, jonka ylittämällä pääsee Etelä-Vietnamista Pohjois-Vietnamiin ja päinvastoin. Raja sijaitsee 17. leveyspiirin kohdalla jokea myötäillen.

Vanhasta rajasta, demilitarisoidusta vyöhykkeestä hieman pohjoiseen sijaitsee Vinh Moc, jossa kyläläisten lapioin kaivama tunneliverkosto on jäljellä lähes alkuperäisenä. Tunneleihin on toistakymmentä sisäänpääsyaukkoa, joista Yhdysvaltain pommikoneitten lähestyessä piiloon pääsi nopeasti.

Maaperä on savea, sopivan mutta ei liian pehmeää, jotta sitä voi kaivaa ja se säilyy kiinteänä.

184-senttiselle länsimaalaiselle tekee tiukkaa kulkea kumaraisena paikoin liukkaitakin käytäviä. Niissä on myös korkeuseroa, enimmillään jopa 30 metriä.

Onneksi alkuperäiseen verrattuna nyt luoliin on lisätty sähkövalaistusta. Paikoitellen.

Luolastossa on pikkuruisia huoneita, kuin vankisellejä. Näissä kuitenkin kyläläiset pitkään käytännössä asuivat. Täällä on jopa parisenkymmentä vauvaa syntynyt.

Maan päällä on runsaasti pommien jättämiä kuoppia, kovin tutun näköisiä tämän päivän Ukraina-kuvastosta.

Kuvan pommikuoppa ei ole Vinh Mocista vaan My Sonista, jota satoja vuosia sitten hallitsi aikansa mahtava hindu-kansa champet. Vastaavia kuoppia on jäänteinä monin paikoin.

Vanhasta rajasta muutaman kymmenen kilometriä etelän suuntaan, lähellä Laosin rajaa sijaitsi Yhdysvaltain tukikohta Khe Sanh, joka näyttää monista elokuvista kovin tutulta. Laajahkon, aukean tasangon ympärillä nousee viidakkoisia kukkuloita. Sinne voi kuvitella helikopterit laskeutumaan ja sotilaat rientämään käskynjakoon.

Eikä niitä pelkästään tarvitse kuvitella. Kentällä on muutama helikopteri ja yksi isohko lentokonekin. Amerikkalaisille tuli nopea lähtö, kun he joutuivat vihollisen piirittämiksi.

Khe Sanhissa käytiin ankarat, yhdet sodan kovimmat taistelut 1968, jolloin Yhdysvaltain kotirintamillakin alettiin tajuta, että Vietnamista ei välttämättä poistutakaan voittajina, jos edes elävinä.

Nykypäivän Vietnam on toki kaikkea muuta kuin sotaa. Vietnamin sodan päättymisestäkin on jo kulunut 50 vuotta, eikä sota ensimmäisenä tule vastaan maata kierrellessä. Toki useat museot ansiokkaasti sitä tuovat esille.

Kaupungit vanhan rajalinjan tuntumassa ovat miellyttäviä ja kauniita.

Vanhasta rajasta etelään kulkiessa pian tullaan Huen kaupunkiin (äännetään Hyi, lähteenä bussikuski). Huen keskustaa hallitsee iso linnoitus, jota kuningas kerrallaan sukulaisineen asutti 1800-luvun alusta 1900-luvun puoliväliin.

Huen lähettyvillä maaseudulla on mitä uljaimpia kuninkaitten hautapaikkoja.

Tämä hauta kuuluu kuningas Minh Mangille.

Kai Dinh oli Nguyenien toiseksi viimeinen kuningas (ei kuvassa). Hauta taustalla on majesteettinen.

Hieman etelämpänä on jokisuistossa sijaitseva Hoi An, joka henkii tunnelmaa. Paikan vetonaulana ovat illan pimetessä jokea kulkevat lohikäärmeveneet, jotka on varustettu kauniin valaisimin. Lyhtyjä myös kaupiteltiin turisteille.

Kahden mijoonan asukkaan Danang on keskisen Vietnamin suurin kaupunki. Sen liepeillä voi käydä vaikka buddhalaisten pyhällä Dung Chan -kukkulalla. Siitä käytetään myös nimeä Marmorivuoret.

Dung Chan -kukkulan Huyen Khong -luolaan
Loistaa katosta auringonsäde, jonka voi tulkita vaikka pyhäksi valoksi.

Maisemaa kukkulan laelta.

Lohikäärme lienee täällä jonkinlainen juttu. Kuva Danangin keskustasta.

Hanoin kiehtovasta kaaoksesta Halong Bayn postikorttimaisemiin

Koulussa pikkulapsille opetettiin, että katso ensin vasemmalle, sitten oikealle ja vielä kerran vasemmalle ennen kuin lähdet ylittämään tietä.

Nyt nuo opit ovat hyvässä käytössä paitsi että pitää vielä uudelleen katsoa oikealle ja sen jälkeen vasemmalle, ja tietä ylittäessä pää saa pyöriä alvariinsa.

Hanoin liikenne on yksi kaoottisimmista, missä olen ollut. Jonkun lähteen mukaan Vietnamin pääkaupungissa on 8,5 miljoonaa asukasta ja 5,5 miljoonaa moottoripyörää.

Autoon ei kovin monella ole varaa, eikä näille kaduille lisää autoja mahtuisikaan.

Vihreän valon koittaessa voi koittaa omaa onneaan ja lähteä ylittämään tietä. Punainen valo ei kuitenkaan etenkään skootterikuskille merkkaa mitään.

Ihan vaan tien suuntaisesti kävellessä ongelma on siinä, että jalkakäytävälle ei yleensä mahdu. Siellä on valmiiksi skoottereita parkissa poikittain, katukeittiöitä ja niiden ympärillä jakkaroita ja pikkupöytiä. Tai siellä voi olla skootterikorjaamo, hedelmämyyjä tai polkupyöränsä täyteen ripustanut rihkamakauppias.

Ja jos sattuu olemaan väljempi kohta jalkakäytävällä, skootterikuski lähteekin kiertämään sieltä ja hakemaan parempia asemia ennen seuraavaa liikennevalokaaosta.

Hanoista tulee mieleen Bangkokin Khaosan Road 21 vuoden takaa, jolloin kävin kaupungissa ensimmäistä kertaa. Siellä arki elettiin sivukatujen sivukaduilla, syvällä korttelien keskellä.

Samanlaista, eräänlaista romantiikkaa voi nyt kokea Hanoissa.

Hotellikatuni arkea. Katukiveystyökin oli menossa.

Kai tämäkin kaoottisuudesta kertoo. Tuosta on tulossa juna muutaman kymmenen sekunnin kuluttua.

Tähänastisesta voi lukijalle tulla olo, että onpa Hanoi kamala kaupunki. Itse koen elämän kirjon runsauden jotenkin lämpimänä. Ei täällä kukaan valita, että kiilasit eteen, kostanpa saman tien. Täällä on aidon elämän tunnelmaa.

Katukeittiöt ovat mitä parhaimpia ruokailupaikkoja, sillä niissä käy kaikki kansa. Raaka-aineitten kierto on nopeaa, ruoka ei ehdi vanheta.

Monin paikoin on jopa vaikea löytää sisätilaravintolaa.

Hanoi on oman listani ihan listaykkösiä kun asetetaan suurkaupunkeja järjestykseen.

Kaoottisuuden vastapainoksi keskustassa sijaitsevan Hoam Kiem -järven rantakadut olivat ajoneuvoilta vapaita koko sunnuntaipäivän.

On Hanoi toki paljon muutakin. Esimerkiksi Hoa Lon vankilamuseo on erinomainen. Siellä näin esimerkiksi vielä vajaat sata vuotta sitten käytössä olleen giljotiinin.

Giljotiini.

Muistomerkki vankilan uhrien puolesta.

Valtaa pitäneet ranskalaiset kohtelivat julmasti vietnamilaisia, usein poliittisia vankeja. Vastarinta siirtomaaisäntiä kohtaan kyti 1930-luvulla, eivätkä vankilaolot, silloinkaan, sitä estäneet. Näissä vankilatiloissa perustettiin ranskalaisvartijoiden selän takana Vietnamin kommunistinen puolue.

Paljon leppoisammat oltavat vankilassa oli 1960-70-luvulla, jolloin sinne päätyi lukuisia amerikkalaissotilaita, lähinnä alas ammuttuja lentäjiä.

Kuuluisin vanki oli myöhemmin arvostetuksi senaattoriksi ja presidenttiehdokkaaksikin Yhdysvalloissa noussut John McCain, joka vietti Hoa Lossa useita vuosia.

Muutama vuosi sitten menehtynyt McCain vieraili monta kertaa Hanoissa vapautumisensa jälkeen. Erityisen koskettavia ovat kuvat, jossa McCain 2000-luvulla tapaa hänen henkensä pelastaneen vietnamilaismiehen.

McCainin kone ammuttiin alas, ja lentäjä päätyi tiedottomana järveen, josta paikalliset hänet nostivat kuiville ja antoivat ensiapua.

Kommunistisen Vietnamin suuri johtaja Ho Chi Minh ei sen sijaan ollut tavattavissa kun kävin vierailula mausoleumissa. Ho ilmeisesti oli itse toivonut polttohautausta, mutta jäljelle jääneet päättivät toisin. Setä Ho sai ikuisen paikan hänelle rakennetusta mausoleumista.

Voisiko mitään kurjempaa olla kuin päätyä kuolemansa jälkeen kaiken kansan töllisteltäväksi pääsemättä koskaan rauhaan?

Ho Che Minhin mausoleumi.

Hanoista on parin tunnin matka rannikolle Halong Bayhin, joka on yksi kauneimpia paikkoja, jossa olen ollut. Kuvat puhukoon puolestaan.

Halong Bayssa luolatkin ovat upeita.